30.9.2011 klo 19.00
Helsinki
Musiikkitalo
7-25e
RSO, Jukka-Pekka Saraste
Lilli Paasikivi, mezzosopraano
Dutilleux: Timbres, espace, mouvement
Ravel: Sheherazade
Brahms: sinfonia nro 3
Torstain eturivikokemuksen jälkeen istuin nyt C-permannolla salin yläosassa, josta avautui aivan erilainen musiikkielämys. Nyt Musiikkitalo pääsi kunnolla oikeuksiinsa. Sointikudelmat leijailivat hienojakoisina tähtisumuina, joissa oli sekä jylhyyttä että intiimiyttä. Ohjelmassa oli kirkasta ja maalailevaa musiikkia, ja orkesterivärit välittyivät säkenöivinä kuin vasta konservoidusta taulusta. Herkutteluun sekoittui ainoastaan jo yleisestikin huomioitu pieni huoli jousiston saundista. Jos Musiikkitalo nostaa puhaltimet esiin satumaisen täyteläisesti, jousisoinnin lämpöä se ei tunnu tukevan samalla tavalla kuin esimerkiksi Sibeliustalo. Lopulliset päätelmät tästä voidaan tehdä kuitenkin vasta kun salissa on kuultu useampia orkestereita.
Konsertin avasi Henri Dutilleux’n säveltulkinta Vincent van Goghin maalauksesta Tähtikirkas yö. Timbres, espace, mouvement ou La nuit etoilée (Sointivärit, tila, liike tai Tähtikirkas yö) sukeltaa paitsi yöllisiin syvänteisiin myös van Goghin siveltimenjälkeen: hienostuneesti rakennettu kaksiosainen orkesteriteos, josta korkeat jouset on jätetty pois, muotoilee leijailevia kosmisia kuvioita ja jyrkkiä, mutkittelevia syöksyjä. Jukka-Pekka Saraste muovaili Radion sinfoniaorkesterista notkeita, välkähteleviä ja pyörteileviä arabeskeja. Selkeä organisointi loihti teoksesta kuvallisen kokonaisuuden.
Mainio Lilli Paasikivi lauloi Maurice Ravelin orientalistisen kolmiosaisen Sheherazade-laulusarjan solistina riutuvan unelmoivasti. Wagnerilaista peitenimeä Tristan Klingsor käyttävä ranskalainen symbolisti ja Ravelin ystävä Léon Leclère vuodatti idän sadunhehkuisia ihmeitä vyöryttäviin runoihin ekspressiivistä ikävää, jonka Ravelin virtaileva orkesterilogiikka ja ennen kaikkea mestarillinen ranskan rytmin käsittely on vaikuttavasti ruumiillistanut. Innoittuneesti strukturoitu teos avautuu kuin tarunhohtoinen itämainen viuhka, joka paljastaa laskoksistaan yhä uusia maisemia. Silkkiset ja leiskuvat väripinnat kumpusivat orkesterista huumaavan rikkaina ja hienostuneina. Ensimmäisen ja pisimmän, idän eksotiikkaa luettelevan osan orkesterivyöryissä laulusolisti uhkasi välistä peittyä, mutta kahdessa lyhyemmässä osassa balanssi oli kohdallaan. Sekä eteerisesti että intensiivisesti laulanut Paasikivi syvensi koskettavasti Ravelin kuvaelmaansa uuttamaa hienostunutta yleispätevyyttä.
Johannes Brahmsin kolmas sinfonia hahmottui Sarasteen otteessa erityisen selkeänä ja keveänä jyhkeää imua unohtamatta. Tarmokas aksentointi, rytmisen virtaavuuden suhteuttaminen harkittuun ajanottoon sekä rakenteen elegantti hierarkisointi piirsivät sinfoniasta läpikuultavan, jäntevän ja raikkaan iskevän. Salin akustiikka rapeutti tekstuuria hurmaavasti. Alttoviulut piirtyivät esiin hehkuvina, pizzicatot pompahtelivat kuin sädehtivät pumpulipallot ennen kuulumattomalla tavalla ja viulut humisivat vehreästi. Jousiston sointi helli korvia laulavuudella ja jaloudella etenkin hitaassa osassa, mutta sädehtivyyttä ja lämpöä jäin kaipaamaan. Missä pitäisi istua, jotta viuluista välittyisi muhkeutta ja pehmeyttä? Kolmas osa Poco allegretto vältti imelyyden vankalla huolekkuudella ja loi hienoja sisäisiä hetkiä. Finaalin dramatiikka rakentui vakuuttavasti ja tunnelmallisesti, mutta räjähtävän purkauksen sijaan Saraste piteli jännitteen jonkinlaisen tyynen resignaation tasolla.