29.9.2011 klo 19.00
Helsinki
Musiikkitalo
6-25e
HKO, Leif Segerstam
Katia ja Marielle Labèque, piano
Poulenc: konsertto kahdelle pianolle ja orkesterille
Mahler: sinfonia nro 6
Kuin kuulisi musiikkia ensimmäistä kertaa: Musiikkitalo avaa musiikin kuulemisen uuteen ulottuvuuteen. Orkesteritekstuuri vyöryy tärykalvoille hienojakoisena ja rikkaana, kolmiulotteisena. Äärimmäisen erottelevassa akustiikassa kaikki yksityiskohdat nousevat esiin läpikuultavasti, samalla juottuen osaksi värikylläistä kokonaisuutta. Loistavat olosuhteet torstai-illan kahdelle mosaiikkimaiselle säveltäjälle, Francis Poulencille ja Gustav Mahlerille.
Tältä tuntui, kun ranskalaiset pianosisarukset Katia ja Marielle Labèque iskivät kyntensä Poulencin kaksoispianokonserttoon Helsingin Kaupunginorkesterin säestämänä. Konsertto on Poulencin musiikillinen ”scrapbook”, värikäs ja assosiatiivinen askarteluleikki, jossa siirrytään Mozart-sitaatista ranskalaiseen katumusiikkiin tai eksoottisiin rytmeihin saman tahdin sisällä. Virtuoosisiskokset hyökkäsivät yksityiskohtien pyörteisiin hiuksianostattavalla sähköisyydellä. Solistit yhdistelivät rohkeasti erilaisia tyyliasenteita kapakkapimputtelusta romanttiseen laveuteen ja klassistiseen helmeilevyyteen. Mariellen lyyrinen ja Katian vimmainen temperamentti täydensivät kauniisti toisiaan. Niin sähäköitä pyrähtelyjä kuin hitaiden jaksojen vesipisaramaisia sointimaalailuja karakterisoi estoton intensiteetti, maaninen jammaus, jossa dadaistinen leikki muuntui ekstaattiseksi loitsinnaksi.
Yleisöä tuntui hieman hämmentävän sisarusten voimakaseleinen esiintyminen, tolppakorot ja tyttömäiset mekot, vaikka se lopulta lämpenikin hartaisiin suosionosoituksiin. Myös omalla kohdallani artikulaation hakkaavuus ja groteskius hieman poltteli kitalakea. Tässä tullaan kuitenkin erääseen Musiikkitalon kannalta oleelliseen teemaan: kuinka paljon vaikutelmani oli istumapaikkani määrittämä? Istuinhan aivan pianojen jalkojen juuressa, tosella rivillä. Jo tässä vaiheessa on tullut selväksi, että Musiikkitalo on eri talo istumapaikasta riippuen. Tällainen ”epätasa-arvo” ei ole yksioikoisesti negatiivinen asia. Katsomon eri sektorit profiloituvat eri plussin ja miinuksin. Nyt on oleellista yrittää oppia, mikä paikka sopisi minkälaisellekin musiikille – ja oppia nauttimaan siitä, että katsomon ”epätasaisuus” mahdollistaa kiinnostavia zoomauksia musiikkiin. Tärkeää on myös varoa, ettei istumapaikka valtaa suurempaa merkitystä kuin sillä on.
Eturivipaikka ei painottanut Poulenc-kokemusta mitenkään negatiivisesti, joskin esimerkiksi puhaltimet jäivätkin siinä varsin himmeiksi. Musiikkitalo soveltuu verrattomasti pianon äänelle, ja näin läheltä tämä korostui humalluttavasti. Sen sijaan Mahlerin kohdalla eturivi on epäedullinen. Voimakas ääni tuntui kaatuvan päälle. Kokonaisuuksien seuraaminen oli hankalaa, sinfonia hahmottui pikemminkin desibelihuippuina kuin musiikillisina linjoina, ja herkkien hetkien huumava vaikutus pyyhkiytyi kuulijan mielestä seuraavassa tärisevässä nousussa. Viulut dominoivat kuulokuvaa, ja aivan lähietäisyydeltä ne välittyivät rujoina ja sävyttöminä. Hallitusti ja laajakaarisesti johtanut Leif Segerstam nostatti sinfoniasta monia taianomaisia yhteissoinnillisia hetkiä ja yllättäviä tempokaraktäärejä, jotka hahmottuivat etupenkeillekin, mutta etenkin kaksi ensimmäistä osaa romahtivat lavan eteen raskaina ja epäselvinä.
Voimakkaiden ensiosien jälkeen sinfonian rauhallisemmat vaiheet olivat paremmin hahmotettavissa edestä. Hidas osa vyörytti toinen toistaan ihanampia melodioita kuin kukkia art nouveau -kuvituksissa, ja legendaarinen finaali virisi hienovaraisena ja eloisana. Myyttinen, usvainen sävelkuvaelma avautuu alun jälkeen vielä kolmesti, ja kolme kertaa jymähtävät sydämenpysäyttävät vasaraniskut, joiden näkemistä ei mikään levytys korvaa. Näiden kiintopisteiden välissä sankarillisten motiivien kokoelma kokee yhä ylöspäin kipuavia metamorfooseja. Mahler rakentaa finaalista kosmisen draaman.
Ja epäkiitollisesta lähietäisyydestä huolimatta on mahdotonta olla tiedostamatta, mitä hyvä sali antaa Mahlerille. Littanan pinnan sijaan musiikki tilallistuu kerrosteiseksi kudelmaksi. Musiikkitalon sali vie tämän tilallistumisen huippuunsa akustiikalla, jossa yksityiskohtien rikkaus, päällekkäiset linjat ja samanaikaiset tapahtumat muodostavat tasapainoisen, kolmiulotteisen rakennelman. Teos on kuin uusi. Hitaiden, maagisten jaksojen sointiusvat, lehmänkellojen unenomainen helkkynä ja finaalin efektiarsenaali saavuttavat ansaitsemansa universaalit, eeppiset mittasuhteet, jotka mykistävät, istumapaikasta riippumatta.