Nina Barkalaya
Kollegani Ivanka Stoianova lähetti viestiä Pariisista, että hänen oppilaansa Pariisin VIII:sta, Nina Barkalaya oli tulossa Helsinkiin antamaan konsertteja. Jos voitaisiin mennä kuulemaan. Tietenkin, sillä nykyisin soolopianoresitaalit ovat lähes kortilla. Sain tietää, että paikkana olisi Oodi, jota en vielä ollut nähnytkään. Siis voisi käydä sitäkin testaamassa.
Oodi on eleganttia nykyarkkitehtuuria, muistuttaa suuresti Bakun Aliyev-museota, joka on yhtälailla virtaviivainen kuin ilmassa kelluva alus. Kävin yläkerran tasolla, jonne oli neuvottu menemään. Kirjatarjonta oli tuota aikamme leikkikalukirjastoa, kaupallisia opuksia, joiden ikä on kolme kuukautta ja jotka täyttävät myös kirjakauppojen hyllyt. Tosin oli siellä sentään erään Eero Tarastin Musiikki ja humanismi hyllyssä, mutta ei Eila Tarastin Helvi Leiviskä -elämäkertaa – vaikka joku oli sen ehkä jo lainannut.
Konsertti oli ns. Maija-salissa. Taiteilija tuli vastaan jo ovella kauhuissaan, sillä salissa oli vain katkaistu sähköinen Yamaha. Hän sanoi, ettei tiennyt pystyykö viemään ison romanttisen ohjelman läpi. Konsertti pääsi kuitenkin alkamaan, mutta yleisön käytös oli uskomatonta: vahtimestari ei tiennyt, mikä on konsertti, vaan päästi väkeä sisään ja ulos kesken soiton. Virkailijat valokuvasivat ja seisoskelivat salin edessä oven vieressä. Jopa kiinalaiset opiskelijat, jotka eivät olleet koskaan olleet konsertissa, käyttäytyivät paremmin, kuten totesin kuukausi sitten.
Mutta illan pianisti sopeutui ihailtavasti näihin ankeisiin olosuhteisiin. Hän on Moskovan Tshaikovski-konservatorion dosentti ja taiteidentutkimuksen kandidaatti (korkea oppiarvo Venäjällä) sekä Pariisin yliopiston tohtori. Aluksi kuultiin sikermä Chopinin etydejä, joista hän sai etydimäisyyden katoamaan estetiikan johtotähden alle. Erityisesti oktaavietydi vaihtui ilmeikkääksi narratiiviksi, jossa keskitaitteen väliäänet muuttivat musiikin dialogiksi. Kolme valssia olivat kaikki viehättäviä ja puhuttelevia. Flyygelin sähköinen sointi oli tosin liian voimakas jopa pianissimoissa.
Andante spianato et Grande polonaise brillante op. 22 oli illan huippuja. Harvoin tästä poloneesista tulee yhtaikaa näin vivahteikas ja samalla virtuoosinen, tempot oikeat. Ylipäätään Barkalayan takana on loistava venäläinen koulu, koko ilta oli nautittavaa pianismia. Väliaikaa ei pidetty ollenkaan, vaan jatkettiin suoraan Lisztin Ricordanzalla ja siitä Rahmaninovin hurmaaviin Kreisler-sovituksiin: Liebesleid ja Liebesfreud – aivan kuin Goethen runossa leidvoll und freudvoll… Ne olivat aitoa romantiikan kulttuuria, transkriptioiden maailmaa. Rahmaninovin Etude-tableau jäi välinumeroksi, sillä tietenkin odotettiin jo miten venäläisranskalainen pianisti tulkitsee Sibeliuksen Valse tristen. Pääpaino oli ’tristessä’ ja äärimmäisen hitaissa, mietteliäissä tempoissa. Loppuun luvattu Skrjabinin sonaatti sai jäädä toiseen kertaan. Se oli järkevä valinta, sillä jo tämä ohjelma oli monumentaalisen laaja ja esitteli monipuolisesti tämän musiikkitieteilijän etevät taidot myös muusikkona.
– Eero Tarasti