Tuomas Nikkanen. kuva © Henrik Järvi.
Säveltäjä Harri Wessmanin luona kokoontui lauantaina 25. tammikuuta 2025 joukko musiikin ystäviä pianistisäveltäjä Tuomas Nikkasen konserttiin. Runsaslukuiselle ja hyväntuuliselle yleisölle tarjoiltiin ensin erinäisiä virvokkeita aktiivisen ja kiinnostuneen seurustelun merkeissä. Iltaman musiikillinen osuus alkoi Nikkasen uudella, Arenys de Marin residenssissä sävelletyllä teoksella Elämän virta ja hyppivät kalat pianosarjasta Matka mielikuvitusmaahan.
Elämän virta polveilee keskirekisterissä tummasävyisenä, viisijakoisena ostinatoelementtinä läpi teoksen, basson koraalimaisen kvinttitekstuurin kannattelemana. Kalat polskivat esiin Nikkaselle tyypilliseen tapaan: välähdyksenomaisina, värikylläisinä ja oikukkaina leggierissimoina. Mieleenpainuvaa teoksessa oli Nikkasen omaperäinen ja hyvin tunnistettava harmoniakieli, joka taittuu ja kääntyilee yllättäviä ja vaikuttavia spektrejä muodostaen. Hienona pianosäveltäjänä Nikkasella on tietenkin pianistin hyveet, joiden ansiosta musiikki hyödyntää instrumentin soinnillisia ja ilmaisullisia tehoja syvällisesti ja orgaanisesti. Tämä teos on silti niin ekonomisesti kirjoitettu, että vaikeustasoltaan se on monenlaisten pianistien ulottuvilla.
Ilta jatkui Wessmanin laululla Totisesti sitä ei ole paljon laulusarjasta Lauluja ruohon ja veden veljeskunnalle (1981). Anna-Kristiina Kaappolan taivaallisen soinnikas ja puhdas ääni hurmasi kuulijat, ja keskittynyttä esitystä oli suuri nautinto kuunnella. Sitä seurasi iltaan sattuvasti Wessmanin viulu-pianoteos Sadetta ja punaviiniä, jonka harmoniakieli ja tietyt temaattiset eleet toivat hieman mieleen Debussyn g-mollisonaatin. Viulistina esiintyi Annemarie Åström.
Nikkanen säveltää paljon liedejä, joihin hän poikkeuksellisesti itse kirjoittaa myös lyriikan. Lauantaina kuultiin Prologi ja Hartaan laulu sarjasta Ihmisyys. Esitys muodosti paatoksellisen ja dramaattisen vaikutelman. Kuultiin vielä Wessmanin Polkka ja Hidas valssi viululle ja pianolle, joista jälkimmäisessä Åström loi viulullaan jälleen hieman ranskalaissävytteisiä affekteja.
Kaikkine välipuheineen ja yllättävine sattumineen aikaa oli tässä kohden iltaa kulunut jo kolmatta tuntia, ja osa yleisöstä joutuikin jatkamaan lauantai-illan menoihinsa. Se oli hieman sääli, sillä jäljellä olisi vielä illan pääteos, Nikkasen tähänastisen tuotannon laajin sävellys Waltz for Phuong. Poikarakkauden 101 päivää. Grande valse de concert romantique et intimiste (2022/2024).
Waltz for Phuongilla on laajuutta lähes Lisztin h-mollisonaatin verran. Nikkanen tuntuu pianosäveltäjyydessään liittyvän Chopinin, Lisztin ja Rahmaninovin sävellyskulttuuriin, jossa ylitsepursuavasta, osin improvisatorisellakin rikkaudella esiintyvästä musiikillisesta materiasta tietty entiteetti sävellyksen eri versioiden myötä vähitellen muotoutuu.
Minulla oli onneksi mahdollisuus tutustua myös sävellyksen nuottimateriaaliin. Teoksen valssiteema, iloitteleva ja oikukkaasti aksentoitu secco-valssi vie kuulijan varieteen tunnelmaan avec une touche de Poulenc. Valssiteeman variaatioissa esiintyy myös jazzin tapaisia, virtuoosisia irtiottoja.
Mutta pian syttyy teoksen ihana pääteema, tai pikemmin tämän konserttivalssin johtoaihe, Tšaikovskia kiihkeydessään muistuttava, rakkaudentäyteinen mutta samalla suloisenkatkera, laskeva melodiakulku, joka esiintyy teoksessa kaikissa mahdollisissa muodoissaan. Sitä seuraa Skrjabinin myöhemmän harmoniakielen mieleen tuova, intiimi jakso, jossa eri käsien tunnustelevat arpeggiot etsivät konsonanssia toisistaan. Rakkauden tunteiden vastakohtana teoksessa on paikoitellen lähes sarjallisesti soivaa tuskaisuutta.
Waltz for Phuongin keskivaiheilla on pitkä quasi improvisando, uloskirjoitettu improvisaatio. Suomalaisista pianosäveltäjistä myös Selim Palmgren on suosinut quasi improvisandoa erityisesti pianokonsertoissaan ja monissa sooloteoksissaan.
Teoksen ratkaisuhetki on Lisztin sonaatin tapaan laskevien oktaavien kulku, jonka jälkeisen jälleennäkemisen esultanza on virtuoosisuudessaan ja kiihkeydessään todennäköisesti suomalaisen pianokirjallisuuden tähänastinen ultimaatumi. Se on todellakin niin vaativa, että tekisi mieli pyytää aikamme megavirtuoosi, Yuja Wang hätiin. Eikä tuo ajatus välttämättä ole ollenkaan huono, sillä Waltz for Phuong sisältää juuri sellaista musiikkia, jota Wang usein esittää konserteissaan.
Hapuileva ja sattuvan kuulaasti soiva Skrjabin-aihio palaa vielä kerran, muuntuu quasi rock ja purkautuu peräti kuuden forten kliimaksiin. Teos loppuu johtoaiheen codaan affettuosamente, jonka Nikkanen esitti unohtumattomalla herkkyydellä. Waltz for Phuong on teos, joka kyllä löytää tiensä maailmalle.
Toivomme pikaista jatkoa niin Wessmanin hauskoille musiikillisille iltamille kuin Tuomas Nikkasen edustamalle, poikkeuksellisen ilmaisuvoimaiselle tosi-pianosäveltäjyydelle!
— Henrik Järvi