Konsertti Mikaelissa torstaina11.11.2021, Mikkelin musiikkiopiston solistit, Mikkelin kaupunginorkesteri ja Vilhonkadun kamariorkesteri Jyrki Lasonpalon johdolla
Mikkelissä kannattaa käydän muutenkin kuin kesällä, sillä normaali sesonki tarjoaa usein miellyttäviä yllätyksiä. Kysyin tosin ennakkoon konserttimestari Elias Nymanilta, että kannattaako tulla kuulemaan musiikkiopiston solisteja, ja hän lähetti ohjelman. Suuri määrä hirmuisen nuoria soittajia ja laulajia – ja tilaisuuden pointti oli se, että kaikki saivat esiintyä orkesterin säestyksellä. Se, jos mikä, on nuorelle arvokas kokemus – ja harvinainen, ei joka paikassa olekaan kokonaista orkesteria näin oppilaiden tukena.
Joka tapauksessa konsertin anti oli hienoa ja viihdyttävääkin, ja kertoi opiston korkeasta tasosta, minkä se on saavuttanut rehtori Ilmo Pokkisen johdolla. Ohjelma sinänsä oli sitä ns. cross-overia, jota en oikeastaan periaatteessa kannata, mutta tässä yhteydessä se oli varmaan oikea valinta. On aivan hellyttävää kuulla Vaalean punaisen pantterin teema pizzicatona kontrabasson matalilla kielillä Niilo Mäkelän (12 v.) tulkitsemana.
Konsertti alkoi siis joukon nuorimmalla Oliver Simosin (7 v.) harmonikkaversiolla Iitin Tiltusta! Mikä upea alku solistille. Sitten Hilja Kokko (11. v.) esitti melko tuntemattoman säveltäjän, Friedrich Seitzin (1849–1918) viulukonsertosta nro 2 op. 13 osan Allegretto moderato. Varmaa soittoa. Tätä seurasi trumpettitrio Elias Auvinen (10 v.), Kastehelmi Laulajainen (12 v.) ja Matleena Rantalankila (11 v.): Poultonia ja Woodsia, mihin liittyi myös koreografista liikuntaa. Severnin Puolalainen tanssi oli lennokas kansanmusiikillinen kappale Miro Pöysän (11 v.) soittamana. Jo mainitun Pantteri-teeman jälkeen kuultiin Vivaldin vViulukonserttoa a-molli Ilona Auvisen (12 v.) jousella ja sitten, kahden, ilmeisesti opettajan, Aino Reposen ja Titta Välimaan Galupppi-numero. Ensi puolisko päättyi Vivaldin Kesään, solistina Annika Laasanen (15. v), viulu, sangen hallitusti.
Väliajan jälkeen kuultiin Laasasten musiikkiperheen toista solistia, Mikaelia (18 v.) ja Suvi Hämäläistä tutussa J.S. Bachin konsertossa c-molli kahdelle pianolle. Sitten siirryttiin viihteen puolella. Siiri Puhakan (19 v.) laulua Pepe Willbrg-Markku Johanssonin sävelmällä Aamu, Oskari Turusen (17 v.) sykähdyttävällä Sudden samballa sähköbassolla; edelleen lauloi It’s been a Long, Long Time Ursula Korhonen (17 v.) joka käytti laulun lisäksi klarinettia, kun mikrofoni saatiin toimimaan. Sitten Reef Break Lauri Ollikaisen (13 v.) sähkökitaralla ja edelleen No time to die, Elina Herrala (16 v.) solistina.
Seuraavaksi oli Mikkelin musiikkiopiston tilausteos, Helsingissä vaikuttavan säveltäjän Adam Vilagin Haamujen kartano orkesteriteoksen kantaesitys. Aavemaista tunnelmaa saatiin jousien tremoloista, mutta sävellys päättyi turvallisesti Tuolla mun kultani, ain’ yhä tuolla -sitaattiin. Konsertin päätti Peter Warlockin (1894–1930) Capriol Suite. Konsertin johti ammatittaidolla ja kunkin soittajan kyvyt huomioonottavalla tavalla Jyrki Lasonpalo. Hienoa, että nuoret oppivat myös lavakäyttäytymistä, kuten milloin on sopivaa poistua estradilta. Taidokkaat orkesterisovitukset olivat Janne Ikosen ja Olli Helskeen laatimia. Yleisöä oli runsaasti ja aplodit vain lisääntyivät loppua kohti. Tässä pitäisi tietysti mainita myös konsertin valmentaneet opettajat.
* * *
Kun kerran Mikkelissä oltiin, ja oli yksi ilta aikaa, sopi käydä kaupungin teatterissa. Sen viihtyisät aulat ja kahvilat toivat mieleen, kun kuulin täällä pikkupoikana Kansallisoopperan vierailunäytöksinä kesäaikaan keskeisimmät operetit Mustalaisruhtinattaresta Valkoiseen hevoseen, usein Ilona Koivisto pääsolistina. Nyt ohjelmassa oli musiikkiaiheinen ilottelu Tenorit Liemessä, Ken Ludwigin kirjoittama komedia vuodelta 2015, Reita Lounatvuoren suomentamana (vitsit hieman tähän maaan sovitettuina). Jukka Keinosen ohjaus oli kekseliästä ja luontevaa. Lavasteet osuvia, oltiin 1930-luvun Pariisissa kolmen tähtitenorin konsertin aattona. Monet kommellukset venyttävät sen epävarmaa aloitusta aivan näytelmän viime metreille saakka. Tarja Kopperin puvut tyylikäitä, valosuunnittelu Jonathan Millerilta onnistunut ja erityisesti Marko Luukkosen äänisuunnittelut keskeisellä sijalla, sillä tenorit eivät tietenkään oikeasti laula – onneksi kuin hetkittäin – vaan nauhalta tulee ’oikeiden’ tenorien tähtitulkintoja Verdistä ja Puccinista Belliniin ja Tshaikovskiin.
Kaiken kaikkiaan Italialaista oopperaa harrastavalle erityisen viihdyttävää ohjelmaa syysiltana.
– Eero Tarasti