Aliisa Neige Barrière. Kuva © Eero Tarasti.
Mikkelin Musiikkijuhlien avajaiskonsertti 3.8.2024 Mikaelin Martti Talvela-salissa. Saimaa Sinfonietta. Orkester Norden. Helsingin filharmoninen kuoro. Aliisa Neige Barrière, kapellimestari; Marika Hölttä, sopraano; Anu Ontronen, altto; Markus Nykänen, tenori; Timo Riihonen, basso. Ohjelmassa Luukas Hiltusen kantaesitys teoksesta Scintillations ja Beethovenin yhdeksäs sinfonia.
Tuskin voisi kuvitella vaikuttavampaa ja ajankohtaisempaa festivaalin avausta kuin Beethovenin yhdeksäs, koko eurooppalaisen taidemusiikin monumentilla. Ennen kaikkea: siitä on jo 200 vuotta, kun se soi ensi kerran tuolloin jo täysin kuuron säveltäjän johdolla. Sen johdosta monet ajattelivat, että hänellä ei voinut olla käsitystä siitä, miltä se todellisuudessa kuulosti. Kapellimestarit laativat parannusehdotuksiaan. Ensimmäisenä Richard Wagner, joka johti teoksen 1870 Beethovenin syntymän 100-vuotisjuhlissa ja Bayreuthin peruskiven muurauksessa. Miten hän halusi sen esittää, sen on meille tarkoin raportoinut Wagnerin assistentti Heinrich Porges esseessään vuodelta 1872. Se on mestarillinen analyysi nuottiesimerkein. Sittemmin Gustav Mahler johti teoksen vuosisadan vaihteessa kaikkiaan 10 kertaa eri puolilla Eurooppaa ja lopulta kahdesti New Yorkissa. Mahlerin korjaukset orkestrointiin on nyt toimittanut kapellimestari David Pickett laitokseen, jonka on julkaissut Universal Edition. Sain sen Picketiltä lahjaksi toissa vuonna Wienissä. Vaikka Mahler julkaisi 1900 lausunnon, jossa puolustautui, ettei tämä ollut missään nimessä mikään Verbesserung-yritys, hänen versiotaan eivät muut kapellimestarit hyväksyneet. Orkesterien soittajat vastustivat sitä, mutta nuoret säveltäjät kuten Schönberg ja Zemlinsky kannattivat. Romain Rolland tyrmäsi sen täysin Strassburgin esityksessä. Lisäksi Felix Weingartner on antanut tarkat ohjeet, miten teos tulee tulkita.
Eli sinfonialla on pitkä esitysperinne. Mutta on aina jännittävää kuulla uusia ja nuoria tulkintoja. Tradition ist Schlamperei! (perinne on hutilointia) sanoi Mahler.
Sinfonian kolme ensimmäistä osaa ovat kukin lajissaan täydellisiä: dramaattis-traaginen ensiosa, ’demoninen’ scherzo ja ’metafyysinen’ adagio. Mutta miksi finaalissa Beethoven hylkää ne kaikki ja erittäin jyrkästi, suorastaan brutaalista, sen aloittavalla Schreckenfanfarella, kauhufanfaarilla, kuten Wagner sitä nimitti. ”Nicht diese Töne.” Basso-baritoni laulaa nämä sanat resitatiivityylissä viittauksena oopperaan tai oratorioon. Ketä tai mitä subjektia hän edustaa? Mielestäni tämä eksistentiaalinen hetki on arvoitus, jonka ratkaisua en vielä tiedä (vaikka teen parhaillaan semioottista tutkimusta teoksesta!).
Tilaa raivataan Freude-teemalle, joka on ensiksi jousilla, äärimmäisen yksinkertainen, suorastaan triviaali. Se on pelkkää asteikkoa, kuka tahansa pystyy sen hyräilemään. Beethoven haluaa tällä sanoa, että todellinen ilo on sisäistä. Tulee mieleen Schillerin kirjailijalkumppanin Goethen sanonta: ”Sofort nun wende dich nach innen, Das Zentrum findest du dadrinnen, Woran kein Edler zweifeln mag.” (Käänny heti sisimpääsi, löydät sieltä keskuksen, jota ei kukaan jalo voi epäillä.)
Tämä teos on valtava luomus jo heti alkutahdeista. Sen pääaiheessa on pisteellinen murtosointu ja sen jälkeen toisenlainen eleellinen motiivi. Se on aidosti klassinen, ts. kaksi karaktääriä samassa teemassa (vrt. Charles Rosen). Mutta siinä on myös yhtaikaa kaksi ´toposta´: barokin ranskalainen alkusoitto ja Sturm und Drang. Se on Schillerin filosofian mukaan ’sentimentaalista’, ts. luonnosta erossa ja kaipaa siihen, kuten kaikki kolme ensiosaa. Siinä on sitä musiikin suuruutta, jota Alfred Einstein kuulutti samannimisessä kirjassaan. Suuruus syntyi tiheydestä, Verdichtungista, densitystä.
Mikkelin esityskoneistossa monet osat loksahtivat paikoilleen. Kuoro: hallittua ja mahtavaa. Solistit ok, erityisesti Timo Riihonen basson roolissa ja orkesteri selviytyi varmuudella ja innolla loppuun saakka. Tämä oli kuulemma ensimmäinen kerta, kun Aliisa Neige Barrière johti teoksen. Hän harrasti sangen eloisia tempoja kuten scherzossa, missä se tehosi. Adagiossa olisi saanut olla enemmän rauhaa, ei nyt ihan niin kuin jossain Parsifalissa mutta silti, koska muutoin seuraavissa andante-variaatioissa jouset eivät ehdi soittaa kaikkia kuvioita riittävällä ilmeikkyydellä.
Mutta ongelma on kuten aika usein finaalin alku. Weingartner sanoo järkevästi, että ensinnäkin kuoron tulee istua kiltisti lavalla alun pitäen, ja niin tapahtuikin, paitsi että miksi bassojen tuli seistä. Mutta solistikvartetti ei saa missään tapauksessa rynnätä lavalle adagion ja finaalin välissä. Muutoin tuosta yllätyksestä häviää kaikki teho. Sen täytyy olla attacca. Laulajat voivat valittaa, etteivät he voi istua tuntia salissa liikkumatta, heidän kurkkunsa kuivaa ja ääni käheytyy. Hyvä on. Weingartner sallii myönnytyksen: tulkoot sitten lavalla heti scherzon jälkeen.
Pulmallista on myös hengitys: harva basso pystyy laulamaan pitkän kaaren viimeisessä soolossaan yhdellä hengityksellä, kuten Beethoven ajatteli. Kuoro kohottaa musiikin sitten transsendenssiin ja huippukohdassa sopraanot laulavat katkeamatta korkeaa a-säveltä yhdellä hengenvedolla. Se ei yleensä onnistu, joten Weingartner neuvoo, että kun sopraanot sopivat vetävänsä henkeä eri aikaan, niin linja ei katkeaa.
Beethovenin idea on, että kohoamista transsendenssiin seuraa trans-de-scendence eli laskeutuminen maan päälle annonsiaationa, ilmoituksenä. Mutta tämä on teoksen suuroin yllätys: kyseessä onkin hillitön riemu, nietzscheläinen dionyysinen hurmio, Rausch. Näin sinfonia päättyy ja villitsee kuulijansa samaan tunnelmaan. Bravo orkesterille ja Aliisalle!
Lisäksi saimme tutustua nuoreen säveltäjään Luukas Hiltuseen, jolta kuultiin kantaesityksenä orkesteri- ja kuoroteos Emily Dickinsonin runoon Hope is a thing with feathers. Teoksen nimi oli Scintillations eli Välähdyksiä. Hiltunen julistautui esittelyssä perinteisen tyylin kannattajaksi, joka kirjoittaa mielellään orkesterille. Häneltä on myäös tilattu orkesterisovituksia ja hänen teoksiaan kustantaa Universal editions. Koulutuksensa hän on saanut Tampereella. Siis kiinnostava tapaus. Heti alkuun orkesterin paletti toi mieleen Liettuan suuren mestarin Čiurlioniksen sinfoniset runoelmat Meri ja Metsä. Mutta kun kuoro astuu sisään olltiin sibeliaanisen kantaatin maailmassa. Tuli myös mieleen Elgarin oratorio Jeronymus. Teos oli ajateltu johdannoksi juuri Beethovenin yhdeksänteen ja sen annettiin soljua sen alkutahteihin huomaamatta. Yleisö ei heti tiennyt, oltiinko vielä Hiltusessa vai Beethovenissa.
— Eero Tarasti