(klikkaa kuva suuremmaksi)
Amsterdamin Royal Concertgebouw -orkesterin vierailu missä tahansa on tietenkin tapaus. Oli hieman hankalaa päästä sitä kuulemaan Helsingissä, sillä paikka ehti vaihtua Finlandiatalosta Musiikkitaloon ja välillä 11.11. konsertti ilmoitettiin jo loppuunmyydyksi, mutta salissa oli kuitenkin paikkoja. Lippujen hinnat olivat sangen korkeita: parhaat paikat hipoivat kahtasataa euroa. En olisi mennyt ellen olisi saanut yhden orkesterilaisen ystävyydellä ilmaista paikkaa. Yllättäen salissa ei ole lainkaan ohjelmaa saatavilla, joten oli paras tyytyä siihen, mitä tarjottiin. Paikkani oli näyttämön takana F-katsomossa kolmannella rivillä, johon nähden soittajat ovat selin, joten kommunikaation välittömyys kärsii. Kapellimestari on tosin kasvokkain, mutta tässä tapauksessa Philippe Herreweghen kohdalla sillä ei ollut merkitystä, sillä hän ei harrasstanut minkäänlaista johtajan koreagrafiaa, vaan johti vähän kuin Richard Strauss filmillä luottaen siihen, että kaikki on jo harjoitettu, orkesteri spielt sich, soittaa itsestään.
Leimallista tälle orkesterille on kokonaissoinnin sulautuminen, kaikki taiterajojen kulmat on hiottu: musiikki virtaa orgaanisesti, erityisesti Beethovenin konsertossa vallitsi hämmästyttävä rytminen tarkkuus dialogissa solistin kanssa. Sointi on yksittäisissä kuvioissa tarkkaa, fraseeraus ilmeikästä ja loppuun vietyä, yleisvaikutelma täyteläinen sointi. Weberin Oberon-alkusoitto johdatti keskelle saksalaista romantiikkaa. Minulla oli mukana väliaikalukemisena Friedrich Schillerin essee Über naive und sentimentale Dichtung. Naiivit runoilijat ovat yhtä luonnon kanssa sentimentaalit ovat kadottaneet, mutta kaipaavat siihen alinomaa. Jos tätä teoriaa sovelsi tämän illan musiikkiin löytyy siitä kumpiakin.
Weberin Oberonissa Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin soittajat (joiden kanssa Royal Concertgebouw Orchestra teoksen esitti osana Side by side -hankettaan. Siinä orkesteri konsertoi nuorten soittajien kanssa kaikissa EU-maissa) sulautuivat täysin tähän ihastuttavaan varhaisromanttiseen musiikilliseen freskoon, jossa erikoisesti puupuhaltajat ja huilut loistivat artikulaatiollaan. Suomalaiset nuoret erotti vain heidän rintaan kiinnitetyistä merkeistään.
Beethovenin 4. pianokonsertto on epäilemättä naiivia musiikkia Schillerin mielessä. Siinä solistin ja orkesterin dialogi yllättää joka hetki alkaen jo unohtumattoman yksinkertaisesti soolosta heti alussa. Hitaassa osassa käydään todellinen keskustelu näiden kahden elementin välillä, orkesterin vakuuttavat unisonot ja pianon resignoituneet vastaukset, mutta lopussa piano ’voittaa’ ja orkesteri sulautuu siihen. Yefim Bronfman on yksi pianon ’jättiläisiä’, Radu Lupuun verrattava taiteilija. Rytminen yhteistyö sisääntuloissa orkesterin kansa oli erittäin täsmällistä.
Brahmsin 2. d-duurisinfonia on hänen ’pastoraalisinfoniansa’ mutta ei kylläkään f-duurissa. Jokaisella Brahmsin teoksellahan on esikuvansa ja mallinsa Beethovenissa, tässä tapauksessa ei niinkään Beethovenin 2. sinfonia d-duuurissa kuin hänen viulukonserttonsa. Sinänsä sävellajin valinta liittää Brahmsin traditioon, sillä d-duuri on kaikkein yleisin klassisromanttisten sinfonioiden sävellaji. Haydn on lähellä. Herreweghen johtaminen oli eleetöntä, olennaiseen keskittyvää. Vertaisin tätä esitystä Berliinin filharmonikoihin jotka soittivat tämän teoksen Herbert von Karajanin johdolla Pariisin Théâtre des Champs Elyseessä opiskeluaikanani. Kaikki oli loppuunmyyty, mutta ryhmä nuoria jäi odottamaan. Muuan heistä nosti kätensä kassalla ja rukoili: Pensez vous donc à la musicologie! Ja viime hetkellä parhaat aitiopaikai myytiinkin opiskelijoille. Niin valtavaa loppukiihdytystä kuin tuolloin sinfonian finaalissa en ole toiste kuullut. Kuten Richard Strauss sanoi: jos lukee’nopeasti’ niin soittakaa kaksi kertaa nopeammin.
— Eero Tarasti