Richard Strauss v. 1918 Max Liebermannin maalaamana.
Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa 13.4.2022 Kapellimestari Nuno Coelho ja pianosolisti Eric Lu. Dvořák, Chopin, Srnka, Richard Strauss
HKO:n ohjelma oli niin houkuttelevan vaihteleva ja esiintyjät aivan uusia nimiä, että uteliaisuus heräsi. Pääattraktio oli suoraan sanoen Ruusuritari -sarja, johon ei koskaan kyllästy.
Portugalilainen kapellimestari Nuno Coelho osoittautui kokeneeksi orkesterin innostajaksi, jonka otteet olivat usein dramatiikkaa alleviivaavia. Mutta hän suhtautui musiikkiin eteläisellä välittömyydellä. Dvořákin Otello-alkusoitto on rariteetti ja suoraan sanoen aika kummallinen teos. Se huipentuu kiihkeään koodaan, josta ei tiedä, kuvaako se Desdemonan surmaa vai Otellon katumusta. Wagnerilta lainattiin ainakin kahdesti Wotanin Wanderer-aiheen kromaattisesti laskeutuvia harmonioita.
Chopinin pianokonsertto nro 1 e-molli op. 11 on aina taattu suosikki. Nuori amerikkalais-taiwanilainen pianisti Eric Lu, jolla on kiinalaisille tyypilliseen tapaan kaksi nimeä, länsimainen ja orientaalinen, on monien kilpailujen voittaja. Hän yllätti soitollaan, äärimmäisen ohuella, ja graafisen tarkalla melodisella linjalla, joka kuvasti juuri noita ’Chopinin pitkäkaulaisia teemoja’, kuten Marcel Proust sanoi. Tämä oli todellakin kuin pianolle siirrettyä bel cantoa, jota Chopin ihaili. Lun soitossa lumosi sen kenties itämainen aikakäsitys, hän uskalsi pysähtyä ja soittaa kaikki korukuviot ja figuroinnit vokaalisesti, ei instrumentaalisesti. Samalla tavoitetttiin kaikkien motiivien ja intervallien äärimmäinen ekspressiivisyys. Ylimääräisinä Lu soitti Schumannin Kinderszenen-sarjan päätösosat; erityisesti Der Dichter spricht (Runoilija puhuu), jossa musiikki oikeastaan muuttuu puheeksi. Siitähän Alfred Cortot sanoin kerran: Il ne faut pas le jouer, il faut le rêver (Sitä ei pidä soittaa, se pitää uneksua). Lu toteutti tämän maksiimin syvästi oivaltaen.
Olisiko Chopin oma soitto kuulostanut tällaiselta niissä Pariisin salongeissa, joissa hän esiintyi pienille kuulijakunnille? Tässä auttoi myös tuo kuuluisa ilmiö ’kosketus’, joka oli Chopinilla jotain ainutlaatuista. Kyseessä oli raffinement de toucher. Samalla Chopinin tyyli oli klassisen pidättyväistä, tärkeää oli yksinkertaisuus. Toisaalta musiikki oli analogista kielelle. Ennen kaikkea Chopin salli oppilaidensa tulkita hänen musiikkiaan niin kuin he tahtoivat: ”Kun olette pianon ääressä annan teille täyden vapauden tehdä mitä haluatte, seuratkaa rohkeasti omaa ihannettanne” (Emilie von Gretschin muistelma, ks. Eigeldinger: Chopin vu par ses élèves, s. 24 et passim). Tältä kannalta Eric Lun soitto oli hyvin persoonallista, viipyilevää, mutta oliko hän siinä mukana itse subjektina … vai oliko hän Man ohne Eigenschaften (Mies vailla ominaisuuksia à la Musil) ?
Välillä kuultiin Miroslav Srnkan (1975–), tshekkiläisen nykysäveltäjän, kiinnostava, jotenkin aforistinen Tak Klin orkesteriteos suomeksi: Rauhoituhan nyt!
Sitten siirryttiin, ah, Wieniin! Richard Straussin sointimaailmaan ja sen nerokkaaseen orkestraatioon, täynnä topoksia lähtien käyrätorvisignaaleista ja valsseista, mutta kaikki nähtynä ja kuultuna vierannuttaen; eihän kukaan edes restauraatiosäveltäjä voi tosissaan palata 1700-luvulle. Rosenkavalierin ihanat teemat palauttivat mieleen Hugo von Hoffmansthalin draaman. Marsalkattaren, jonka linnassa kellot pysähtyvät kello 12 yöllä ja joka muistuttaa: ”Leicht muss man sein! Täytyy olla kevyt, ottaa ja pitää kevein käsin, ja niitä jotka eivät ole sellaisia, heitä elämä rankaisee eikä Luoja sääli heitä”. Valssirytmit vetävät huumaansa. Musiikin liike-energia on niin väkevä, että se nielee sisäänsä näyttämötoiminnan, jota ei tässä sinfonisessa sarjassa enää edes kaipaa. Strauss anoi Salomestaan , että on naurettavaa panna ohjauksessa laulajat juoksemaan lavalla edes takaisin kuin heillä olisi ampiaisia pöksyissään, kun kaikki se jo tapahtuu itse musiikissa. Richard Strauss oli Sibeliuksen aikalainen, mutta miten erilainen karriääri heillä olikaan. ”Ich kann mehr” ... sanoi Strauss kerran Sibeliuksesta… ”Osaan enemmän”…. mutta sitten hän lisäsi: ”Tosin hän on suurempi, aber er ist grösser.”
– Eero Tarasti