Kun András Schiff astuu lavalle, se on kuin l’ancien régime ilmestyisi. Hän asettui pianotuolilleen orkesterin ympäröimänä – mutta nousikin yhtäkkiä seisomaan. Mitä nyt? Aikooko hän sanoa jotain? Ei, hän vain valmistautui yhteen niistä kolmesta roolista, joissa esiintyi Radio-orkesterin konsertissa torstaina 10.3., nimittäin kapellimestarina, konserton solistina ja itsenäisenä pianistina ylimääräisessä.
Ohjelmiston valinta kertoi huolellisesta suunnitelmasta tarjota jotain yhdenmukaista ja samalla yllättävää: neljä teosta, kaikki D-sävelen ympärille kietoutuvia – ja kaikissa synkooppeja, runsaasti synkooppeja. Viimemainitut takasivat sen, ettei sentään kokonaan oltu sirossa ja galantissa rokokoon maailmassa, vaan kiinteiden tempojen keskellä orasti jo varhainen romantiikka, tunteellinen tyyli. D-molli-konserton Mozart tunnettiin sitten koko 1800-luvun romanttisena säveltäjänä, Beethoven soitti sitä ja laati siihen kadenssin.
Erkki Salmenhaaran hienossa tutkielmassa Brahmsin sinfonioista (Suomen musiikkitieteellinen seura, 1979) on pohdittu sävellajeja koko wieniäisklassisen kauden sinfoniarepertuaarissa. D-duuri on ehdottomasti yleisin sävellaji. Haydn, Mozart ja Beethoven kirjoittivat siihen 37 sinfoniaa. Se jälkeen tuli C-duuri eli 29 sinfoniaa. Mollit olivat harvinaisia. Haydn sävelsi vain yhden d-mollissa, nimittäin nron 80, joka kuultiin nyt Schiffin johtamana. Konsertoissa oli mollisävellajeja.
Haydnin pianokonsertto D-duuri koetaan yleensä lasten kappaleeksi, sitä soitetaan nuorten pianistien ensimmäisissä näytteissä orkesterin kanssa; mutta siinä on kaikki Haydnin eläväisyys, vitsikkyys ja sirous läsnä. Schiffin tulkinta ei ole sievistelevää, vaan kuuluu Schillerin kategoriaan Anmut, sulokkuus. Viimeinen osa on karaktääriltään all’Ungarese, mutta se kuulostaa turkkilaiselta. Se tuskin mitään haitannee, sillä kuten Béla Bartók paljon myöhemmin todisti, sitä oliko sävelmä unkarilainen, turkkilainen, bulgarialainen vai romanialainen alkuperältään, oli mahdotonta sanoa. Haydnin orientalismi on samaa lajia kuin Mozartin Turkkilaisessa marssissa ja Monostatoksen aarioissa Ryöstössä, siis jotain groteskin humoristista. Turkkilaiset pääsivät Wienin porteille, mutta valloittivat lopulta Euroopan tehokkaammin symbolisesti, etten sanoisi semioottisesti: Turkin sulttaani lahjoitti janitshaariorkesterin Puolan hoville 1700-luvun puolivälissä ja sen jälkeen kaikkien muidenkin piti saada sellainen. Turkkilaiset lyömäsoittimet ja piccolot levisivät myös sinfoniaorkestereihin. Hauskalla tavalla Haydn jäljittelee niitä konsertossaan.
Mozartin Prahalainen sinfonia kasvaa topiikkojen perinteestä, mutta barokkimusiikin sekvenssikulut ja oppineen tyylin fugeeraavat kuviot ovat muuttuneet eleiksi osana klassismin temaattista tekstuuria.
Joseph Haydnin henkevää d-molli-sinfoniaa kuulee harvoin. Monumentaalisessa Haydn-kirjassaan ranskalainen Marc Vignal pitää sitä yhtenä säveltäjän kiehtovimmista. Mutta huomion vangitsee ennen kaikkea viimeisen osa synkopoitu pääteema, jossa pulssi palautu pääiskulle aina vasta tuttijaksoissa, mutta säilyttäen rytmisen häilyvyyden koko osan ajan.
Näin Haydn valmisti kuulijaa Mozartin d-molli-konserttoon, joka alkaa tunnetuilla agitato-synkoopeilla. Schiff korosti nyt niiden tempo giusto luonnetta, aksentoiden niitä epäsentimentaalisesti. Tästä konsertosta Charles Rosen innostuu lausumaan kirjassaan Classical Style (1971, s. 228), että se on enemmän myytti kuin taideteos. On vaikea sanoa kuuntelemmeko itse teosta vai sen ylittämätöntä mainetta, kollektiivista mielikuvaamme siitä. Konsertto transsendoi siinä oman loistonsa. Se edustaa, kuten sanottu, Mozartia, jota pidettiin jo omana aikanaan suurimpana ”romanttisena” säveltäjänä – mutta myös ”demonisena”.
Rosenin hauskan toteamuksen mukaan koko pianokonserton ja ylipäätään konserton logiikka perustuu siihen, että orkesterin alkusoiton aikana kuulija odottaa vain, milloin ja miten solisti astuu sisään. Ja ritornellojen eli välisoittojen aikana hän ajattelee ainoastaan, koska hän tulee uudestaan lavalle. Tässä teoksessa musiikin substanssi jakautuu dramaattisesti pianon ja orkesterin välille niin, etteivät ne milloinkaan kopioi toisiaan mekaanisesti vaan aina muuntuneina. Kadensseissaan Schiff lainasi aineksia Mozartin oopperoista kuten Il comandatoren resitatiivista Don Giovannin lopussa. Yhteys oopperoiden dramatiikan ja konserton välillä on ilmeinen Mozartilla.
Schiffin tapa elävöittää perinnettä perustuu suuressa määrin hyvin eksakteihin tempovalintoihin, joista pidetään sinänsä kiinni, mutta joiden puitteissa tapahtuu ilmeikästä variointia niin dynaamisesti kuin rytmisesti. On sellainen tunne, että musiikki syntyy kuin juuri siinä paikassa ja sinä hetkenä ensi kerran eikä voi koskaan tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Olen kutsunut tätä ilmiötä horisontaaliseksi ilmenemiseksi eli Erscheinen.
Mozartin koko myöhäisen D-duuri-sonaatin soittaminen ylimääräisenä pidensi konsertin kestoa jo normaalien aikojen yli, mutta kaikki kuuntelivat henkeä pidättäen Schiffin tulkintaa. Ehkä hän on sittenkin omimmillaan juuri näissä sooloteoksissa. Kaikkiaan sonaatin yleissävy oli soinniltaan hieman usvainen, kuin Watteaun maalauksen L’embarquement à l’isle de Cythère ilmaan kohoava seurue matkalla ilojen saarelle.
— Eero Tarasti
Sir András Schiff, kapellimestari ja solisti
Radion sinfoniaorkesteri
Musiikkitalo 10.3.2016
Joseph Haydn: Pianokonsertto D-duuri
W.A. Mozart: Sinfonia nro 38
Joseph Haydn: Sinfonia nro 80
W.A. Mozart: Pianokonsertto nro 20 K 466