Olli Virtaperko. Kuva © Maarit Kytöharju
Sitä alkaa jo tottua siihen, että kaikki tapahtuu kulttuurielämässä zoomilla, googlella tai muulla nettityökalulla ja että konsertit ovat striimattuja. Nykymusiikissa tämä menettelee erityisen hyvin. Ylellä oli tänä iltana kuultavissa jo 7.2. Ritarihuoneella pidetty Suomalaisen barokkiorkesterin konsertti. Ohjelmassa oli Lisa Streichin Händeküssen barokkiorkesterille (2019), Sarah Nemtsovin teos running out of tune kahdelle cembalolle ja elektroniikalle (2013), sekä Olli Virtaperkon (*1973): Moiré (kantaesityksenä). Tämä arvio keskittyy viimemainittuun. Esiintyjät siinä olivat Suomalainen barokkiorkesteri kapellimestarina Tomas Djupsjöbacka; luonnontorvea soitti Tommi Hyytinen.
Mutta kun aloin seurata iltaa netin kautta sieltä tulikin jo 5.2. kuultu konsertti, jossa kuultiin amerikkalaisen minimalistigurun Steve Reichin City Life -teoksen New Yorkin kaupunkiäänistä. Lisäksi kuultiin kantaesityksenä Sami Klemolan Ghost Notes -konsertto Hammond-uruille; konsertin johti saksalaiskapellimestari Roland Kluttig, joka toimii tällä hetkellä Grazin oopperan ylikapellimestarina.
Kaikkea ei voi millään kuulla, mutta Reich on käynyt Suomessa aiemminkin. Muistan kun tapasin hänet Yhdysvaltain lähetystön cocktail-kutsuilla. Jotenkin tulin kysyneeksi, mitä hän ajattelee musiikinteoreetikko Schenkeristä, joka on heillä niin keskeinen. ”Oi, en tulisi päivääkään toimeen ilman Schenkeriä”, hän huudahti. Joka tapauksessa kun avasin äänen sieltä tuli pitkään juuri minimalistista, asteittain vaihtuvaa musiikkia, jota luulin Reichiksi. Mutta ei: se olikin jo Klemolan konsertto hammond-uruille. Erittäin rohkea soitinvalinta, sillä hammond urut assosioivat 1950- ja 60-lukujen populaarimusiikkiin ja Tarvajärven sunnuntain aamukahveihin. Mutta Klemola oli luonut erittäin hyvin ja ilmeikkäästi soivaa sävelpintaa, jota kuunteli mielellään. Sarah Nemtsovin kiehtova kahden preparoidun cembalon teos oli kuin alkusoittoa Virtaperkolle.
Olli Virtaperkonhan kaikki tuntevat; hän aloitti opintonsa Helsingin yliopiston musiikkitieteessä ja oli mukana käynnistämässä sellollaan HYMSin kamarimusiikkia. Hän oli ensimmäinen, joka osallistui Chaussonin pianokvarteton harjoitteluun. Mutta silloin jo hän alkoi erikoistua barokkiselloon ja gambaan. Sitten hän opiskeli vuoden Edinburghissä ennen kuin siirtyi Sibelius-Akatemiaan.
Virtaperko kertoi itse haastattelussa, että häntä kiehtoivat barokkimusiikin pienet nyanssit ja ylipäätään tuon kauden musiikin monikerroksisuus. Mutta tästä taustasta on melkoinen harppaus nykymusiikkiin, jossa Virtaperko edustaa sangen radikaalia sävelkieltä.
Nyt kuullun luonnontorvikonserton syntyyn oli vaikuttanut käyrätorvitaiteilija Tommi Hyytinen, Kalervo Kulmalan koulua tietty. Todellinen virtuoosi. Ideana oli kahden viritysjärjestelmän yhteen sovittaminen siten, että musiikissa säilyi jatkuva lievä riitasointu luonnonsävelvirityksen ja tasavireisen asteikon välillä. Sitä kutsutaan kuulema interferenssiksi. Mutta itseasiassa tällaista mikrotonaalisuutta oli jo aikoinaan kokeillut meksikolainen Julian Carrillo 13-sävelisellä asteikollaan. Teoksen otsakkeen Moirée eli suomeksi moareen oli Virtaperko keksinyt juuri siksi että moaree-kankaissa väreilee ikään kuin kaksi päällekkäistä kuviointia. Tämä oli yksi tulkinta festivaalin polytopian ideasta. Mutta jos odotti kuulevansa jotain kaksitasoista, eli semiotiikan kielellä bi-isotooppista tekstuuria, niin erehtyi. Teoksen dramaturgia perustui muihin efekteihin.
Ensi osa alkoi pidätys/purkaus idealla. Se oli hidasta, haurasta, fragiilia musiikkia, luonnnontorvi astui sisään trillillä, mutta pian kuultiin kolmisointusignaaleja, à la Siegfried (ei ole sattuma, että Virtaperko on myös tunnettu wagneriaani). Staattisia eleitä, jotka kohoavat ylös, orkesteri taustalla. Kun kyseessä on barokki sopisi ajatella, että liike ylös ja alas ovat retoriikan kuvioita: anabasis ja katabasis (ainakin Stockhauseniin näitä käsitteitä on sovellettu!). Mutta mikä on tämän musiikin säveltasojen materiaali eli substanssi?
Toinen osa on vilkas, synkopoitu, viulut mukana, urkumainen sointi, rummut luovat draamaa, cembalo elehtii, ollaan vähän kuin Richard Straussin Till Eulenspiegelissä. Atonaalisia pyrähdyksiä, soinnin vaihtelua, repetitiokuvioita, bum, bum. Additiivista rytmiikkaa. Solisti vaipuu alas, katabasiksena, musiikki on ei-aktoriaalista, matalassa rekisterissä kuultavaa murinaa; valittavaa elettä, ts. glissandoja, ollaan kuin Fafnerin luolassa. Kolmannessa osassa on dominoivana aluksi liike ylös, soolotorvi on kuin eksyksissä, kuullaan staattisia sekunti-intervalleja.
Kaiken kaikkiaan kun teos päättyy huomaa, että tämä musiikki on erittäin radikaalia, entropia on huipussaan, kyseessä on informaatioteoreettinen ”rikas epäjärjestys”. Mutta tässä ei ole perinteisiä funktioita ts. että musiikki olisi milloin alkavaa, milloin jatkuvaa ja milloin päättävää. Ne on kaikki poiskytketty (débrayé). Voi siis todeta: ollaan nykymusiikin uuden luovuuden kärjessä. Tässä musiikissa kaikki on ennalta-arvaamatonta, imprévisible, sanoisi Jankélévitsh. Missään tapauksessa tämä musiikki ei ole mitään barokin pastishia, vaan se käyttää sen sointimaailmaa lähteenään, josta nykysäveltäjä voi ammentaa loputtoman kekseliäästi soinnillisia mahdollisuuksia.
– Eero Tarasti