Dynaaminen duo: John Adams ja Leila Josefowicz. Kuva © Jari Kallio
John Adams saapui Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa Pariisin Philharmonieen nimikkoviikonloppuaan viettämään lauantaina. Illan konsertissa hän johti LSO:n kanssa Bartókia ja Stravinskya sekä oman draamallisen sinfoniansa, Scheherazade.2:n, jonka solistina kuultiin Leila Josefowiczia, jolle teos on omistettu.
Lauantai-illan konsertin yhdistävänä teemana oli musiikillinen narratiivi. Kaikki Philharmoniessa kuullut sävellykset olivat jossain määrin kerronnallisia, mutta vailla straussilaisen sävelrunon tai elokuvamusiikin yksityiskohtaista ankkurointia tarinaan.
Konsertin alkajaisiksi päästiin Bartókin folkloristiikan maailmaan. Unkarilaisia kuvia (1908-1911, orkestraatio 1931) on railakas, mutta turhan harvoin kuultu viiden lyhyen orkesterikappaleen sarja, jossa jokainen osa on oma tuokiokuvansa.
Ensimmäisen osan iltatunnelmiin johdattaa kaunis huilusoolo, jonka lomaan orkesteri liittyy vähitellen. Musiikista kasvaa häilyvän hetken elegia, joka kiertyy takaisin alkuunsa. Seuraa hersyvästi ryskyvä karhutanssi, jonka vastavoimana kuullaan viipyilevä kolmas osa. Humaltuneesti toikkaroivassa neljännessä kuvaelmassa huojutaan välillä viattomammin, välillä taas tuimemmin öristen. Päätöksenä kuullaan apoteoosin antiteesi, oivallinen sikopaimenen tanssi.
Adams ja LSO eläytyivät hienosti Bartókin kuvaelmien karheuteen sallien myös herkempien sävyjen hehkua. En pahastuisi, vaikka näitä maanmainioita kappaleita saisi kuulla konserteissa useamminkin.
Stravinskyn kolmiosainen baletti Orpheus (1947) ei liioin ole säveltäjänsä kaikkein soitetuimpia teoksia, vaikka siihen silloin tällöin konserttiohjelmissa törmääkin. Orpheus on kuitenkin yksi Stravinskyn kiinnostavimmista teoksista, sillä sen keinovarojen ekonomia ja ilmaisun voimakkus ovat erityisen puoleensavetävä yhdistelmä.
Siinä missä Kevätuhri hätkähdyttää äärimmäisyyksillään, Orpheus, samoin kuin Apollon musagète, puolestaan yllättää hienovaraisuudellaan. Vaikka kohtaamme manalan liekit ja kuoleman enkelin, ei Stravinsky missään vaiheessa sorru liiallisuuksiin, vaan tarjoaa musiikillaan vihjeitä ja häivähdyksiä, joiden lopullinen muoto jää kuulijan mielen täydennettäväksi. Tragedian koskettavuus on kaikkialla läsnä liikuttaen kuulijaa suuresti.
Oli kiinnostavaa huomata, kuinka LSO:n soinnin luontainen lämpö väritti Stravinskyn arkaaista sointimaailmaa kerrassaan kiehtovasti. Adamsin ja orkesterin tulkinnassa partituurin yksityiskohdat sävyttyivät kuulaasti ilman että partituurin vähäeleisyydestä tingittiin rahtustakaan.
Väliajan jälkeen oli illan päänumeron, Adamsin Scheherazade.2:n vuoro. Viime vuoden maaliskuun kantaesityksen jälkeen Leila Josefowicz on soittanut teoksen nelisenkymmentä kertaa eri puolilla maailmaa, mm. Radion sinfoniaorkesterin viime talven Keski-Euroopan kiertueella, jonka yhteydessä Scheherazade.2 kuultiin myös Musiikkitalossa.
Omaankin konserttikalenteriini Scheherazade.2 osui nyt jo viidennen kerran reilun vuoden sisällä. Musiikkitalon ohella minulla on ollut ilo kuulla tämä vaikuttava teos Amsterdamissa ja Berliinissä säveltäjän johdolla. Lontoon sinfoniaorkesterin ohjelmassa teos oli nyt toistamiseen. Orkesteri soitti säveltäjän johdolla Britannian kantaesityksen viime vuoden syksyllä, ja kuluneella viikolla Scheherazade.2 kuultiin LSO:n konserteissa Lontoossa, Dijonissa ja Pariisissa.
Mitä useammin teosta kuulen, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että Scheherazade.2:n perimmäinen vaikuttavuus ja suosion salaisuus ovat pohjimmiltaan itse musiikissa, vaikka aluksi kuulijan päähuomio keskittyykin teoksen narratiiviin, neuvokkaan naisen selviytymiseen miehisen maailman äärimmäisyyksistä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö tuolla narratiivilla olisi keskeinen merkitys teoksen olemukselle. Sen sijaan haluan painottaa sitä äärimmäisen arvokasta musiikillista lähtökohtaa, jossa vaikuttava aihetta ei alisteta kannattelemaan köykäistä musiikkia.
Scheherazade.2 ei ota mitään annettuna, vaan Adams asettaa itsensä tässä teoksessa merkittävien haasteiden äärelle. Kuinka säveltää samanaikaisesti sinfoniaa ja konserttoa sortumatta kompromisseihin? Kuinka löytää tasapaino kerronnan ja musiikillisen etenemislogiikan välillä? Kuinka välttää kaikenlainen sentimentaalisuus ja helppojen ratkaisujen houkutus?
Adamsin berliozilainen ratkaisu vaatii solistilta ja orkesterilta paljon. Soolo-osuus on teknisesti ja emotionaalisesti äärettömän haastava. Leila Josefowiczin virtuoosinen tulkinta hämmästyttää kerta toisensa jälkeen niin kaikin tavoin. Tämä on niin kertakaikkisesti hänen musiikkiaan!
Orkesteri on konserton mittapuulla poikkeuksellisen suuri ja värikylläinen cimbalomeineen, laajoine lyömäsoittimistoineen ja rikkaine puhallinsektioineen. Balanssin ja tiheän kudoksen läpikuultavuuden varmistaminen on orkesterilla ja kapellimestarille melkoinen haaste samalla, kun laaja sinfoninen rakenne on pidettävä tiukasti koossa.
Lontoon sinfoniaorkesterin soittaessa Adamsin johdolla musiikin kaikki osaset tuntuivat loksahtavan juuri oikeille paikoilleen. Oltiinpa sitten ensimmäisen ja toisen osan tavoin törmäyskurssilla solistin kanssa, toisen osan vaikuttavissa rakkauden sävyissä tai koskettavan päätöksen turvapaikassa, orkesteri tuntui aina tavoittavan oikeat sävyt. Rytmiikka oli LSO:lla erinomaisesti hallussa, eikä orkesteri hetkeksikään kadottanut solistia sointinsa alle. Musiikki eteni vastaansanomattomalla intensiteetillä.
Leila Josefowiczin, Lontoon sinfoniaorkesterin ja John Adamsin yhteistyö oli vaikuttava päätös intensiiviselle lauantaille Pariisin Philharmoniessa. Näiden muusikoiden yhteistyötä oli nautinnollista seurata.
— Jari Kallio
Lontoon sinfoniaorkesteri
John Adams, kapellimestari
Leila Josefowicz, viulu
Béla Bartók: Unkarilaisia kuvia (Magyar képek), Sz. 97
Igor Stravinsky: Orpheus
John Adams: Scheherazade.2
Philharmonie de Paris
La 10.11. klo 20.30