Leonard Bernstein
Harvoin tarjoutuu kuulijalle mahdollisuus nauttia saman illan aikana kahdesta niin erilaisesta mestariteoksesta kuin lauantai-iltaisessa Lontoon sinfoniaorkesterin Leonard Bernsteinin satavuotisjuhlakonsertissa.
Illan ohjelmaan Sir Simon Rattle oli valinnut kaksi Bernsteinin nerokkaimpiin kuuluvaa sävellystä. Ensimmäisellä puoliskolla kuultiin pianolle ja orkesterille sävelletty, W. H. Audenin samannimiseen laajaan runoon pohjaava Sinfonia nro 2, The Age of Anxiety (1947-49, uudistettu 1965), kun taas loppuilta oli omistettu Broadwaylle sävelletylle Wonderful Townille (1953).
The Age of Anxiety on Bernsteinin monista eksistentiaalista etsintää peilaavista teoksista ehdottomasti vaikuttavin. Sinfonian avoin ohjelmallisuus ja solistin laaja concertante-osuus yhdistävät sen ulkoisesti Berliozin Harold en Italien (1834) traditioon.
Niin toisen maailmansodan syviä kaikuja kuin yksilöllistä olemassaolon mielekkyyden etsintää tutkiva The Age of Anxiety on myös karnevalistinen yhdistelmä aikansa mitä erilaisimpia musiikillisia vaikutteita dodekafoniasta jazziin. Bernsteinin ilmiömäinen kyky sulauttaa näennäisesti yhteensopimattomia aineksia vastustamattoman johdonmukaisiksi kokonaisuuksiksi on tässä sinfoniassa huipussaan.
Pianosolistille teos on toki vaativa aivan puhtaasti teknisessä mielessä, mutta kenties syvällisimmät haasteet nousevat teoksen perustavanlaatuisesti erilaisten elementtien kokonaisvaltaisesta omaksumisesta ja loogisesta yhdistämisestä. Siksi olikin kerrassaan mainiota saada kuulla The Age of Anxietyn solistina Krystian Zimermania, jonka vaikuttavan uran olennainen kasvuperiodi rakentui syvällisestä taiteellisesta yhteistyöstä nimenomaisesti Bernsteinin kanssa.
The Age of Anxiety on Zimermanille tuttu teos jo LSO:n vuoden 1986 Bernstein-festivaalilta, jolloin hän esiintyi säveltäjän johdolla teoksen solistina Barbicanissa. Nyt yli kolme vuosikymmentä myöhemmin oli uusinnan paikka.
The Age of Anxietyn avaa sooloklarinettien yhdeksäntoista tahdin hiljaisen tunnusteleva vuoropuhelu, johon vähitellen liittvät harppu, soolohuilu, bassoklarinetti, matalat jouset ja patarummut. Johdannon viimeisellä tahdilla kuullaan viimein soolopianon johdantosävel, josta aukeaa seitsemän muunnelman sarja, The Seven Ages.
Bernsteinin muunnelmat rakentuvat toistensa, eivät niinkään yhden tietyn teeman, varaan. Jokainen uusi variaatio poimii edeltävästä jonkin aspektin syvempään tarkasteluun. Muunnelmat jatkuvat toiseen sarjaan, The Seven Stages, jossa musiikki kulkee vapaiden assosiaatioiden tavoin läpi huikean kekseliäiden sävelmaisemien tuoden lopulta sinfonian ensimmäisen osan päätöksensä.
Toisen osan avaa kaksitoistasävelriville perustuva The Dirge, joka on luonteeltaan syvän pohdiskelevaa musiikkia. Sille kontrastin muodostaa huikea jazz-tutkielma The Masque, jossa pianon, lyömäsoitinten, harpun ja matalien jousten vuoropuhelua on riemullista seurata.
Epilogin alussa muun orkesterin mukaantulo katkaisee yökerhotunnelman ja musiikki vaipuu vähitellen takaisin sen kiihkeään etsintään, kunnes soiva kudos saavuttaa lopulta kirkastuksensa kohoten pianistin kadenssin myötä täyteen hehkuunsa.
LSO ja Rattle olivat ilmiömäisiä The Age of Anxietyn monikasvoisen, usein rytmisesti oikukkaan sointimaailman ilmentäjiä. Oli sitten kyse puhallinten pohdiskelevista soolo-osuuksista, lyömäsoittajien svengistä tai jousien kiihkeästä lämmöstä, orkesterin työskentely oli kerrassaan ihailtavaa.
Rattle ja Zimerman antoivat yhdessä sinfonialle vahvan arkkitehtonisen selkärangan, josta musiiki saattoi polveilla riemastuttavasti mitä moninaisimpiin ulottuvuuksiin. Lauantai-illan jälkeen tuntuu uskomattomalta, ettei The Age of Anxiety ole osa kantaohjelmistoa. Onhan se kuitenkin vaikuttavimpia sodanjälkeisiä sinfonioita.
Väliajan jälkeen saatiin sukeltaa Bernsteinin Broadway-tuotannon harvemmin kuultuun aarteeseen, Wonderful Towniin. Edeltäjänsä On the Townin (1944) tavoin tämä Betty Comdenin ja Adolph Greenin kirjoittama musikaali on komediallinen kunnianosoitus New Yorkille.
Siinä missä On the Town on tuokiokuva kolmen iltalomaansa viettävän merisotilaan romansseistam Wonderful Town kuvaa nuorten ohiolaissisarusten uuden elämän alkuhaasteita suurkaupungissa uran ja rakkauden etsinnän vaiheissa.
Wonderful Townin juoni on toki kerrassaan geneerinen, mutta se riittää kannattelemaan tuota mainiota laulunumeroiden, tanssien ja orkesterivälisoittojen virtaa, jotka muodostavat teoksen nerokkaan ytimen.
On uskomatonta, että Wonderful Town syntyi Broadwayn tiukan totantoaikataulun pakottamana vain vajaan kuukauden mittaisen sävellysprosessin tuloksena, siinä määrin rikasta Bernsteinin melodinen ja orkestraalinen keksintä tässäkin teoksessa on.
Wonderful Town on Bernsteinin puhtaimmin jazzpohjaisia sävellyksiä. Sen musiikissa voi kuulla mielenkiintoisia etiäisiä West Side Storyn (1957) tansseista ja latinalaisista rytmeistä sekä Candiden (1956) Glitter and Be Gay’sta. Vastaavasti monilla orkesterinumeroista on kytköksiä On the Towniin.
Pass the Football. Duncan Rock, Sir Simon Rattle ja LSO . Kuva © Jari Kallio.
Mainioimpia numeroita Wonderful Townissa ovat päähenkilöiden, Ruthin ja Eileenin koti-ikävää peilaava Ohio, Wreckin Pass the Football, Ruthin One Hundred Ways to Lose a Man, small-talkin kiusallisuuden tutkielma Conversation Piece, hulvaton The Wrong-Note Rag sekä tietenkin verraton tanssikavalkadi, Conga!
Miten hurmaava ilta näistä kaikista numeroista muodostuikaan. Rattlen johdolla LSO koki uudestisyntymän mitä aidoimpana jazzirkesterina, joka heittäytyi Bernsteinin musiikin maailmaan täydestä sydämestään. Wonderful Townista liittyikin kertaheitolla osaksi orkesterin hienoa Bernstein-perinnettä, jonka aiempia huipentumia ovat olleet säveltäjän johtama Candiden konserttiesitys vuonna 1989 sekä Michael Tilson Thomasin kanssa vuonna 1992 esitetty On the Town.
Lontoon sinfoniakuoro osoitti niin ikään monilahjakkuutensa laulaen, jammaten ja congaten läpi illan esimerkillisellä rytmisellä tarkkuudella ja kirkkaalla artikulaatiolaan. Kuoromestari Simon Halsey oli jälleen kerran tehnyt työnsä verrattomasti.
Solistiensemblessa kuultiin monia hyveiden täyttämiä suorituksia, mieleenpainuvimpana Danielle de Niesen Eileen ja Alysha Umphressin Ruth. Kummankin vokaalinen ja näyttämöllinen komedia tarjosi iloa koko illan ajan. Heidän yhteispelinsä Ohiossa oli aivan erityistä.
Sir Simon Rattle, illan mainiot solistit ja LSO. Kuva © Jari Kallio.
Nathan Gunn teki niin ikään hyvän vaikutuksen Bob Bakerina onnistuen saamaan roolista enemmän irti kuin siinä loppujen lopuksi onkaan. Duncan Rockin Pass the Football jäi puolestaan Ohion ohella tiiviimmin soimaan päänsisäiseen konserttisaliini.
Ensemblenumeroissa oli niin ikään monia ilon aiheita, varsinkin Conversation Piecessa, joka tavoitti sosiaalisen epämukavuuden syvimmät syöverit vapauttavan samaistuttavasti. Ja kukapa ei olisi olut myyty Congalle, jonka rytminen energia levisi riemastuttavasti koko Barbicaniin.
Conga! Kuva © Jari Kallio.
Luonnollisesti illan ylimääräisenä congattiin koko salin voimin. Tätä iltaa muistellaan Lontoossa vielä hyvän aikaa.
— Jari Kallio
Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Krystian Zimerman, piano
Lontoon sinfoniakuoro
Simon Halsey, kuoron valmennus
Danielle de Niese (Eileen)
Alysha Umphress (Ruth)
Nathan Gunn (Bob Baker)
Duncan Rock (Wreck)
David Butt Philip (Lonigan)
Ashely Riches (Frank)
Leonard Bernstein: Sinfonia nro 2, The Age of Anxiety (1947-49, uudistettu 1965)
Leonard Bernstein: Wonderful Town (1953)
Barbican Centre, Lontoo
La 16.12.2017, klo 19.30