Kuvateksti: Isabelle Faust, Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri aamuharjoituksissa sunnuntaina. Kuva © Jari Kallio.
Säveltäjien viimeiset teokset ovat yhtenä teemana Sir Simon Rattlen ja Lontoon sinfoniaorkesterin kuluvan konserttikauden ohjelmistossa. Tähän teemaan liittyikin sunnuntai-illan konsertti, jonka kaikki teokset ovat, jos eivät kirjaimellisesti viimeisiä, niin aivan säveltäjiensä viimeisten joukossa. Konsertin ohjelma kuullaan myös orkesterin tänään alkavalla Keski-Euroopan kiertueella.
Illan avauksena kuultiin alkusoitto Leoš Janáčekin viimeiseksi jääneeseen oopperaan, Muistumia kuollesta talosta (Z mrtvého domu, 1928). Janáčekin myöhäistuotannolle ominaisesti alkusoitto rakentuu motiiveista, jotka kukin toistuvat vaihtelevissa orkesteriasuissa dynaamisin kontrastein, kunnes seuraava motiivi nousee pintaan.
Perinteisen kehittelyn ajatus on Janáčekille vieras, jokseenkin samaan tapaan kuin myöhemmin Stravinskylle. Kiehtovat harmoniat, kekseliäät, vastustamattomana virtana vyörvyvät rytmiset aiheet sekä värikäs orkestraatio hallitsevat Janáčekin alkusoittoa. Sen dramatiikka ei ole niinkään kertovaa, vaan hetkiin ja tunnelmiin ohikiitävästi kietoutuvaa.
LSO ja Rattle hallitsivat Janáčekin musiikillisen ilmaisun virkistävän idiomaattisesti tavoittaen alkusoiton karakterien ja tunnesävyjen kirjon innostavalla tavalla. Oikukas rytmiikka piirtyi tarkasti epäsäännöllisine aksentteineen harmonioiden hehkuessa lämpöä.
Elliott Carter oli 103-vuotias säveltäessään viimeisen orkesteriteoksensa, Instancesin kesällä 2012. Ludovic Morlot’lle omistettu Instances sai kantaesityksensä Seattlessa seuraavana vuonna, postuumisti.
Carterin kaksi viimeistä vuosikymmentä olivat hämmästyttävän tuotteliaita. Hän sävelsi ensimmäisen oopperansa, lukuisia konserttoja ja orkesteriteoksia sekä joukon vokaali- ja kamariteoksia. Myöhäisteosten tyylissä oli uudenlaista kuulautta ja keskittyneisyyttä sekä pistämätöntä orkestraation taitoa, piirteitä, jotka ovat tehneet näistä teoksista varsin suosittuja niin muusikoiden kuin yleisönkin parissa.
Kamariorkesterille sävelletty Instances on Carteria puhtaimmillaan. Se rakentuu motiivifragmenteista, jotka esittäytyvät eri instrumenttien sooloina, kehittyvät orkesterin sieppaamina usein yllättäviin suuntiin ja häviävät uusien fragmenttien tieltä. Carter viljelee teoksessaan myös hienovaraista soittimellista huumoria salliessaan materiaalinsa ponnahdella edestakaisin instrumenttien ja rekisterien välillä. Codassa musiikki hiljenee lopulta viulujen ohueksi seitiksi, jota värittävät pianon yksittäiset sävelet.
Instances oli jälleen kerran osoitus LSO:n vahvasta nykymusiikkiosaamisesta. Rattle ja orkesteri saivat musiikin hengittämään ja puhuttelemaan kuulijaansa vangitsevasti pitäen huolta eri soittimille hajautettujen fraasien eheydestä ja johdonmukaisuudesta. Carterin dynaamiset merkinnät huomioitiin tarkoin, ja LSO:n muusikoiden työskentely niin solisteina kuin ensemblenä oli kertakaikkisen kiitettävää.
Bergin viulukonsertto. Isabelle Faust, LSO ja Sir Simon Rattle. Kuva © Jari Kallio.
Alban Bergin viulukonsertto (1935) on yksi hienoimpia ja ansaitusti myös soitetuimpia 1900-luvun alkupuolen modernismin konsertoista. Sen puolituntiseen kosmokseen sisältyy vaikuttava musiikillisen materiaalin rikkaus ja ilmaisuvoima.
Berg työskenteli toisen oopperansa, Lulun kolmannen näytöksen parissa, kun häneltä tiedusteltiin halukkuutta viulukonserton säveltämiseen. Tilausteos merkitsi kaivattua rahantuloa, mutta Berg oli vastahankainen sysäämään sivuun oopperaansa. Tieto Alma Mahlerin ja Walter Gropiuksen Manon-tyttären kuolemasta vain yhdeksäntoista vuoden iässä synnytti kuitenkin säveltäjässä herätteen muistoteoksesta, joten hän ryhtyi viipymättä työstämään konserttoa.
Bergin Viulukonsertto, alaotsikoltaan Enkelin muistolle, valmistui koko lailla nopeasti inspiroituneen, mutta erittäin vaativan sävellysprosessin tuloksena. Pian konserton sävellystyön jälkeen Berg kuoli, ja Lulu jäi keskeneräiseksi.
Viulukonsertto jakautuu kahteen osaan, jotka kumpikin sisältävät useampia taitteita. Niinpä kummankaan osan olemus ei ole yksiselitteinen, vaan konserton muoto rakentuu nimenomaan kokonaisuuden kautta.
Vaikka konserton perustana on 12-sävelrivi, sen ilmaisu hakeutuu usein tonaalisuuden rajapinnoille. Berg sulauttaa musiikkiinsa monenlaisia aineksia valssiaihelmista kehtolaulufragmentin kautta aina toisen osan tunnettuun Bach-koraalisitaattiin saakka. On kuin vaeltaisimme muistojen kortteleissa, joissa mielemme liikkeet ja kulmien takaa vastaantulevat ulkomaailman ärsykkeet sulautuisivat tietoisen ja alitajuisen virraksi, musiikillisten assosiaatioiden ketjuiksi, jotka ovat samalla sekä etäisen tuttuja että ennen kokemattomia.
Bergin konsertto asettaa suuria vaatimuksia niin solistille, orkesterille kuin kapellimestarillekin. Yhtäältä tärkeää on konserton kokonaismuodon eheyden saavuttaminen ja taitteiden johdonmukainen eteneminen, toisaalta musiikillisen ilmaisun monimuotoisuuden säilyttäminen. Ison orkesterin ja solistin tasapainon ylläpitäminen sisältää vielä luonnollisesti omat haasteensa.
Sunnuntai-iltana Isabelle Faust, Lontoon sinfoniaorkesteri ja Rattle tekivät niin kaikin tavoin hienoa työtä Bergin parissa, että enpä omista muistoistani löydä yhtä vaikuttavaa kohtaamista tämän teoksen parissa. Konserton tulkintaa voisi käydä läpi tahti tahdilta kuvaillen yksityiskohtaisesti sen taidokasta toteutusta, mutta lienee parasta todeta vain yksinkertaisesti kaiken olleen juuri kohdallaan tämän ainutlaatuisen koskettavan teoksen parissa.
Ylimääräisenä Faust soitti Kurtágia, jonka sävelkielen hiljainen keskittyneisyys muodosti täydellisen jatkumon Bergin konsertolle.
Lauantai-illan tapaan myös sunnuntain konsertin päätösnumerona oli Bartókin myöhäistuotannon mestariteos, Konsertto orkesterille (1943). Sergei Koussevitzkyn tilatessa säveltäjältä teoksen Bostonin sinfoniaorkesterille, Bartók oli jo hyvin sairas. Uuden lääkityksen ansiosta säveltäjän kunto kuitenkin koheni ja hän ryhtyi työhön.
Konsertto orkesterille valmistui parin kuukauden hektisen sävellysprosessin tuloksena alkusyksystä 1943. Bartók työskenteli teoksensa parissa kellon ympäri haluten käyttää paremman vointinsa suomat ohikiitävät mahdollisuudet tarkoin hyväkseen.
Yhdysvalloissa siihen saakka lähes tuntemattomaksi jääneelle säveltäjälle Konsertto orkesterille oli viimein läpimurto. Siitä tuli nopeasti Bartókin suosituin sävellys ja kiinteä osa kantaohjelmistoa. Mutta elämän ironia vei kuitenkin voiton, sillä Bartókin terveydentila heikkeni jälleen, ja hän kuoli jo vuonna 1945 leukemiaan, josta hän olisi saattanut jopa selvitä, mikäli hänellä olisi ollut varaa tehokkaampaan lääkitykseen. Niinpä Bartók ei saanut tilaisuutta nauttia viivästyneestä menestyksestään Uudessa maailmassa.
Mahlerille sinfonia oli ”maailma, johon on sävellettävä kaikki”. Samanhenkinen sävellystekniikan, karaktrereiden, emotionaalisten sävyjen ja orkesteri-ilmaisun synteesi luonnehtii myös Konserttoa orkesterille. Harvan 1900-luvun orkesteriteoksen maailma on yhtä moni-ilmeisen rikas kuin sen. Siten onkin luonnollista, että teoksen soiva kaikkeus puhuttelee kuulijoitaan ja esittäjiään niin perinpohjaisesti.
LSO:n ja Rattlen sunnuntai-illan esitystä voi luonnehtia kaikkiaan samoin mitä positiivisimmin laatusanoin kuin lauantaistakin, joten jätettäköön tarkempi luonnehdinta tässä yhteydessä toistamatta. Kaikkiaan voi sanoa illan olleen kerrassaan erinomainen kokonaisuus, jonka jokaisesta hetkestä saattoi nauttia yltäkylläisesti.
— Jari Kallio
Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Isabelle Faust, viulu
Leoš Janáček: Alkusoitto oopperasta Muistumia kuolleesta talosta (1928)
Elliott Carter: Instances (2012)
Alban Berg: Viulukonsertto (1935)
Béla Bartók: Konsertto orkesterille, Sz. 116, BB 123 (1943)
Barbican Centre, Lontoo
Su 14.01.2018, klo 19