Olli Mustosen esiintymiset herättävät samanlaista kihelmöintiä ja hytinää mielikuvituksessa kuin loton jättipottiarvonta. Etukäteen tietää, että tänään voi olla se päivä kun kaikki osuu, mutta pikkuvoitoistakaan ei voi olla pahoillaan. Jännitystä saa koko rahalla, etenkin Rahmaninovin toisessa pianokonsertossa, johon ei Mustosen uskoisi edes vilkaisevan. RSO:n perjantaisarjassa napsahti kuitenkin kuusi oikein ja lisänumero.
Haastattelujen perusteella osattiin odottaa, että romantiikan nälkäisille olisi luvassa kylmä suihku tai ainakin jäätävää tihkua. Määrätietoisesti ja ennätysnopeasti kasvanut johdanto vei asian ytimeen heti ja kainostelematta, mutta tästä eteenpäin Mustonen tyytyi hillitsemään aivan kummallisimpia erikoisratkaisujaan. Konventionaalista Rahmaninov-soittoa ei kuitenkaan kuultu, ei vaikka Mustonen kertoo ihailevansa säveltäjän omaa, suoraa mutta tyylikästä, levytystä.
Ainakin legatoa olisi saanut levysoittimesta tarttua enemmän. Sävelten katkeamattomasta virrasta koostuvat melodiaketjut hajosivat usein kipinöiviksi palasiksi eivätkä hyppelevät sormet sitoneet ääniä toisiinsa johtavana virtana. Efektinä moinen herättää oivaltamisen tunteita, mutta liian monta kertaa toistuvana elementtinä se hätyyttelee jo manerismin rajoja. Siinä Rahmaninov väistyi Mustosen tieltä. Parhaimmillaan Mustonen oli finaalin nopeissa juoksuissa ja ylärekisterin kimmeltävissä, irtonaisissa helinöissä, mitkä luonnistuvat häneltä sisäsyntyisesti. Tikkaus ja leikittelevä vipellys ovat silti perusteltuja vain niille varatuissa tilanteissa, joita c-molli-konsertossa ei liiemmin ole. Silti konsertto tarjosi monia hienoja elämyksiä. Lisänumerona kuultu Prokofjevin preludi jatkoi rapeasti ropisevaa linjaa osoittaen Mustosen suvereeniutta kovapintaisemmassa ja terävästi purevassa musiikissa.
Venäläisemigranttien ilta jatkui Stravinskin Tulilinnulla, joka esitettiin nyt kokonaisena, vaikka säveltäjä itse on muokannut siitä konserttikäyttöön sopivampia sarjoja. Ilman visuaalista elementtiä Tulilintu-baletissa on tyhjäkäyntiä etenkin alkupuolella, jossa lupaukset tulevasta lunastetaan turhan myöhään. Herkkiä sooloja vilisevä ensimmäinen näytös jaksoi kuitenkin pitää löysässä otteessaan kiitos RSO:n taitavien soittajien, jotka muutenkin osoittivat muuntautumisnopeutta siirtyessään tyylistä toiseen väliajan aikana. Lempeys ja tunteikas vuolaus Rahmaninovissa ei ollut este korvia huumaavalle brutaaliudelle Tulilinnun liekehtivässä melskeessä. Sakari Oramon ilmoille ruoskimasta loppunoususta kehkeytyi riehakas karnevaali, jossa ei ilotulitteissa säästelty.