Joseph Karl Stieler: Beethoven, 1819 tai 1820.
Konsertit Mikaelissa keskiviikkona 6.7.2022, Mikkelin festivaalia
Odotettu päivä koitti eli London Royal Symphonyn vierailu Santtu-Matias Rouvalin johdolla. Taas oli alkusoittona kamarimusiikkia klo 16.30, puolalaiskvartetti Equilibrium, joka esitti jousikvartettoja, erityisesti maanmiestensä harvoin kuultuja, kuten Józef Elsnerin vuodelta 1806 ja sitten Władysław Żeleński-nimisen säveltäjän sataa vuotta myöhemmin. Lähtökohtana oli kuitenkin Haydnin kvartetto, klassinen esimerkki genresta, jota puolalaissäveltäjät hallitsivat täysimittaisesti. Elsneriä ei tunneta kuin Chopinin sävellyksen opettajana, joten vaistomaisesti häntä kuulee sellaisin korvin, että olisiko tässä jotain avaimia Chopinkin tyyliin. Mutta sellaista on vain vähän tunnistettavissa, ehkä jotain kansanmusiikinomaista viimeisessä osassa. Zelenskin kvartetto on silti kuin neliosainen sinfonia, se huipentuu tarantellaan ja muutenkin hänen sävelkieleensä kuuluu rytminen aktiviteetti. Hitaan osan hymnin kaltainen pääaihe saattaa tuoda mieleen varhais-Sibeliuksen, vaikka pianokvinteton samoilta vuosilta. Equilibrium-yhtyeen sointi on todella hienostunutta ja tasapainoista nimensä mukaisesti. Miellyttävä tuttavuus.
Sitten alkoi Mikaelin piha täyttyä autoista, väkeä tuli ympäri Suomea kuulemaan tähtien sävyttämää rariteettia eli lontoolaisorkesteria. Olin sitä viimeksi kuullut Canterburyssa muutama vuosi sitten yhden kongressimme yhteydessä. Avausnumerona oli Mozartin Taikahuilun alkusoitto. Istuin salin viimeisellä rivillä parven piiippuhyllyllä, mutta akustiikka on sielläkin erinomainen. Kaikki oli paikallaan tässä esityksessä, paitsi fugaton tempo mielestäni hieman liian nopea. Tuon teemanhan Mozart tahallaan lainasi Muzio Clementin pianosonaatista B-duuri heidän välisen soittokilpailun yhteydessä. Tämä harmitti Clementiä niin paljon, että hän painatti oman sonaattinsa nuotteihin alaviitteen, että Mozart oli käyttänyt hänen teemaansa sitten muissa yhteyksissä.
Tshaikovskin viulukonsertto oli seuraava numero ja lavalle astui Pekka Kuusisto, Hän on todella harvinainen tapaus kehitettyään erittäin personnalisen soittotavan, tulkinnan ja esiintymisen. Kaiken taustana on luonnollisesti rajaton musikaalisuus ja tekninen osaaminen, työllä ansaittu taito. Muistan kun Kuusiston veljekset opiskelivat Bloomingtonissa Indianan yliopistossa 1987 ja joutuivat pikkupoikina soittamaan yliopiston yhdessä sinfoniaorkestereista. Vaaleahipiäiset nuorukaiset erottuivat joukosta. Heidän vanhempansa olivat myös paikalla seuraamassa nuorten opintoja; kun heiltä vaadittiin ns. oppivelvollisuutta ts. koulunkäyntiä Amerikassa musiikin lisäksi, yrittivät he saada ymmärtämään, että kyseessä ovat poikkeuslahjakkuudet. Ja niinhän se olikin.
Pekka Kuusisto on tietenkin kategoriaa virtuoosi, mutta hänellä se on aina kätketty musiikillisen idean taa, se ei ole juuri koskaan ostensiivista, näyttävää tai itsetarkoituksellista – ellei hän sitten vallattomasti halua osoittaa, että kyllä täältä pesee tyyliin ’soettaakos tiällä kukkaan näen noppeesti’. Hänen kekseliäisyytensä on kuitenkin ehtymätön ja Rouvalista hän oli saanut oivan kumppanin. Je toteuttivat yhdessä tuumin monia uusia tulkinnallisia kohtia. Jos Kuusistoa luonnehtisi lyhyesti voisi sanoa, että hänen otteensa musiikkiin on giocoso, leikkisä, hänessä toteutuu täydellisesti Schillerin Spieltrieb. Myös hänen kehon kielensä on rentoa ja se haluaa näyttää: katsokaa, näin helppoa tämä on… vaikka jokainen tietää, ettei tuo luonnollisuus ole kuin zweite Vermittelheitia ts. toisen asteen vapautuneisuutta, jonka takana on armoton työ. Joka tapauksessa Kuusiston tyyliin ei voi olla ihastumatta. Kuultiin siis aivan lumoava uusi näkemys Tshaikovskista. Sitä paitsi kadenssi ei nyt ollut mikään ulkoa opeteltu valmis osa, vaan syntyi kuin juuri sinä hetkenä improvisoiden.
Väliajan jälkeen oli vuorossa odotettu Beethovenin Kohtalosinfonia eli nro. 5. Olisikohan se maailman eniten soitettu sinfonia. Kun kerran mainitsin eräälle säveltäjälle meneväni seuraamaan sen esitystä, hän sanoi: ”Mä olen jo kuullut sen.” Mutta tällaista tulkintaa ei kukaan ollut vielä kuullut. Viides sinfonia on suuri haaste jo alkaen kolkuttavan kohtaloaiheen rytmistä. Nimittäin se on tauko plus kolme kahdeksasosaa eikä trioli, jollaiseksi se usein muuntuu. Ja tauko motiivin alussa on tärkeää, koska myöhemmin se täyttyy iskullisesta nuotista, jota siis jäädään odottamaan.
Rouvalin näkemys tästä sinfoniasta vastaa teoksen luonnetta saksalaisen goetheläisen uushumanismin antikisoivasta olemuksesta. Mutta tätä ei pidä ymmärtää väärin. Rouvali jäsentää musiikin selvästi erottuvina fraaseina, niistä tulee eräänlaisia kuin kiveen veistettyjä epigrammeja. Eli: lauseke. piste. lauseke. piste. lauseke. piste…. Ja pistettä eli musiikin diskurssin taukoa vastaa kapellimestarin kielessä ehdoton merkki soittajille pysähtyä. Luulisi, että musiikki tästä muuttusi katkelmalliseksi, mutta ei, ei suinkaan. Musiikin melos jatkuu kuulijan tajunnassa taukojen yli, mutta tällainen jäsentely sekä elekielessä visuaalisesti että akustisesti jäsentää teoksen muodon äärimmäisen selkeästi. Rouvalin ja orkesterin yhteistyö oli täysin aukotonta. Soittajat mukautuvat ja tottelevat häntä halukkaasti. Hän hallitsee niin visuaalista kuin kuuloavaruutta varmuudella. Se sallii hänen toteuttaa lukemattomia ennen kuulemattomia nyansseja. Kuten hitaan osan teeman variaatioiden värileikin: suosikkikohtani on se, jossa teema muuntuu asteikkokuluksi, jota säestävät puupuhaltimien ja jousien pizzicatojen kelluvat vesipisarat, se toteutui kuten toivoinkin. Scherzossa kontrabassojen koominen fugato, jota olen pitänyt aina esimerkkinä romantiikan ironiasta, sillä tämän soittimen ’kömpelyys’ yleensä tekee kohdan ylivaikeaksi, olikin nyt tilaisuus lontoolaisille basisteille loistaa virtuositeetillaan. Ylimenon jälkeen puhkesi esiin voitonfinaalin vaskiteema ja yllättävän nopeassa tempossa. Mutta sekin oli harkittua sillä –surprise! – kertauksessa Rouvali markkeerasi sen kaksi kertaa hitaammin. Laajakaarinen käyrätorvien sivuaihe antoi aikoinaan Hans von Bülowille aiheen levittää tempoa kaksin kerroin kuin seid umschlungen Millionen (Felix Weingartenin kertoman mukaan),se oli nyt myös sopivalla tavalla maailmoja syleilevä. Kaiken kaikkiaan tämä esitys kohosi teoksen esityshistoriassa aivan omaan luokkaansa. Onnellisia ne jotka olivat päässeet paikalle todistamaan sitä. Ja ylipäätään suomalaisen esittävän säveltaiteen kahta ihmettä, Kuusistoa ja Rouvalia.
— Eero Tarasti