RSO ja Kent Nagano valmiina sukeltamaan Brucknerin adagioon. Kuva © Jari Kallio
Anton Brucknerin kahdeksas sinfonia (1884-87, uudistettu 1889-90) kahdesti saman viikon sisään on melko lailla harvinainen ilo konserttivieraalle. Varsinkin kun tuon sinfonioista mitä vaikuttavimman saa kuulla kahtena niin kerrassaan erilaisena, mutta tahoillaan äärettömän oivaltavana toteutuksena.
Maanantaina Sir Simon Rattle johti Bruckner-seikkailun Berliinissä, torstaina oli vuorossa Radion sinfoniaorkesterin ja Kent Naganon kristallinkirkas matka säveltäjän sinfonisen logiikan ytimeen.
Sekä Rattle että Nagano johtivat kahdeksannen sinfonian Robert Haasin editiona (1939). Tämä yhtäältä varsin kiistelty mutta toisaalta itsepintaisesti suosionsa säilyttänyt editio on kiehtova yhdistelmä, jonka lähtökohtana on Brucknerin uudistama sinfonian vuoden 1890 laitos, jonka adagioon ja finaaliin Haas palautti vuoden 1887 alkuperäisversiosta vaikuttavia katkelmia, jotka säveltäjä oli pudottanut pois teostaan uudistaessaan.
Brucknerin tapauksessa kysymys kunkin edition ”autenttisuudesta” on varsin monitahoinen, eräänlainen partituurin kirjaimen ja tarkoituksen hermeneuttinen kehä, jossa ei ole yksiselitteisen oikeita tai vääriä tulkintoja, ainoastaan vaihtoehtoisia, eri tavoin perusteltavissa olevia päätelmiä.
Voimme tarkastella Brucknerin asemaa hänen omana aikanaan kenties osuvimmin siteeraamalla Edgar Varèsen toteamusta, jonka mukaan taiteilija ei ole edellä aikaansa, vaan suurin osa ihmisistä on ajastaan jäljessä.
Brucknerin kohtalona oli kohdata aikalaistensa laajamittainen ymmärtämättömyys, pahimmillaan suoranainen vihamielisyys, jolla monet hänen teoksensa kampitettiin niiden enemmän tai vähemmän epäonnistuneissa kantaesityksissä. Näkyvimmän poikkeuksen muodosti seitsemäs sinfonia (1881-83, uudistettu 1885), joka oli yksi harvoja Brucknerin menestyksiä hänen elinaikanaan.
Kahdeksas sinfonia ei kuitenkaan ollut menestys alkuperäisessä 1887 asussaan. Kapellimestari Hermann Levi tyrmäsi sen heti partituuriin tutustuttuaan, jonka seurauksena Bruckner ryhtyi muokkaamaan sinfoniaansa rakenteellisesti ja orkestraalisesti uuteen uskoon.
Brucknerin muokkauksista on vaikea sanoa yksiselitteisesti ohjasivatko niitä ensisijaisesti säveltäjän sinfonisen ajattelun muutokset vai yksinkertaisemmin käytännöllinen halu saada sinfonioita esitetyksi. Huomionarvoista näissä revisioissa on tietenkin myös se, että Brucknerilla ei ollut tapana hävittää varhaisempia versioitaan tai sanoutua niistä irti millään tavoin.
Niinpä ei ole ollenkaan kummallista, että Haas toimittaessaan kahdeksannesta sinfoniasta julkaisukelpoista editioita salli itselleen vapauden poiketa kohdakkoin Brucknerin 1890 versiosta. On myös huomautettava, että Haas ei tehnyt lisäyksiään täysin omavaltaisesti, vaan etupäässä hän palautti partituuriin katkelmia, jotka Bruckner itse oli alun perin suunnitellut sisällyttävänsä uudistettuun laitokseensa, mutta jotka hän oli sittemmin ruksannut yli ennen partituurin painamista vuonna 1892.
Niin tai näin, Haasin editio on kelvannut vuosien varrella niin Herbert von Karajanille, Günter Wandille, Bernard Haitinkille, Daniel Barenboimille kuin Christian Thielemannillekin. Kahdeksannen sinfonian levytyskatalogia tarkastellessa voi huomata teoksen päätyneen tallenteille kaikkein useimmin juuri Haasin editiona. Vaikka suosiosta ei voikaan sinänsä päätellä sen kummempia, todettakoon kuitenkin, että ihan tavatonta ei juuri tämän edition päätyminen nuottitelineille ole.
Tämän viikon konsertteihinsa Radion sinfoniaorkesteri oli työstänyt Kent Naganon johdolla varsin harvinaislaatuisen ja erittäin ilahduttavan Bruckner-näkemyksen. Allegro moderato -avausta kuunnellessaan ei voinut olla panematta merkille kuinka hätkähdyttävän läpikuultavan, mutta samalla täyteläisen soinnin orkesteri rakensi. Myös tempovalinnat tuntuivat istuvan musiikkiin kerrassaan osuvasti.
Naganolla ei ollut tarvetta lähteä alleviivaamaan ensimmäisen osan jännitteitä, vaan hän luotti musiikin luontaiseen kantokykyyn, joka antoi myös kuulijalle tilaa kokea musiikin rakenteiden ja harmonioiden seikkailun innostavan kuulaasti ja koskettavasti. Wagner-vaikutteet olivat toki aistittavissa, mutta Nagano ja RSO pitäytyivät johdonmukaisesti Brucknerin omassa identiteetissä, jonka siteet myöhäiseen Schubertiin olivat läsnä kenties voimakkaammin kuin yhdessäkään toisessa kuulemassani tämän sinfonian esityksessä.
Scherzon ja trion virtaava liike-energia ja hienovaraisesti toteutetut kontrastit veivät hetkittäin ajatuksia jopa Mozartiin. Oli ilo seurata, kuinka tämä suuri joukko muusikoita, suurempi kuin yhdessäkään muussa Brucknerin sinfonioista, pelasi yhteen ketterästi huomioiden liioittelematta sekä osan dramaturgisen kokonaisuuden että partituurin monet jännittävät detaljit. Muutamia pieniä epätarkkuuksia lukuun ottamatta RSO soi upeasti.
Brucknerin suuremmoinen adagio, feierlich langsam, doch nicht schleppend, lepäsi nautittavasti tasaisen pulssinsa yllä vailla itsetarkoituksellista viipyilyä. Musiikki sai soida ja kasvaa, mutta jälleen orkesteri ja Nagano kaihtivat turhaa paisuttelua. RSO:n soinnin vietäväksi oli ilo heittäytyä. Wagnertuubat tarjosivat lumouksenomaisia häivähdyksiä tuonpuoleisesta.
Adagion huipennuksessa ei ollut sitä pakahduttavuutta, mihin kuulija kenties on tottunut, mutta tähän eivät kapellimestari ja orkesteri selvästi pyrkineetkään. Sen sijaan nyt tarjoutui oiva tilaisuus kerrankin tarkastella nimenomaan Brucknerin taidokasta tapaa rakentaa osan kiehtova kokonaisarkkitehtuuri.
Huikea finaali oli RSO:lta kerrassaan komea taidonnäyte, joka eteni majesteetillisesta avauksestaan läpi mitä rikkaimpien soivien maisemien ennen kohoamistaan kohti hämmästyttävästi yhteen lomittuvien sinfonian teemojen kontrapunktista apoteoosia. Miten näin nerokasta musiikkia voikaan olla olemassa!
Siinä määrin ilahduttava ja uusia ajatuksia herättävä tämä ilta oli, että en panisi pahakseni, jos Kent Nagano ehtisi lähivuosina takaisin tänne kylmään Pohjolaan tekemään pari muutakin Brucknerin sinfoniaa Radion sinfoniaorkesterin kanssa.
— Jari Kallio
Radion sinfoniaorkesteri
Kent Nagano, kapellimestari
Anton Bruckner: Sinfonia nro 8 (editio: Robert Haas)
To 11.5. 2017, klo 19
Musiikkitalo, Helsinki