Kaija Saariahon Vista-teoksen kantaesitys, 12.5.2021, Helsingin Kaupunginorkesteri, johtajana Susanna Mälkki; Raija Malkan ja Kaija Saariahon yhteistaidetes Blick Helsingin Amos Rex -museossa 15.5.2021
Les parfums, les couleurs, les sons se répondent.... Värit, sävelet, tuoksut vastaavat toisiaan…. näin kirjoitti Baudelaire jo Wagnerin Lohengrinin sointi-ihmeestä Pariisissa kauan sitten. Kaksisataa vuotta myöhemmin toinen pohjoisesta saapunut säveltäjä on lumonnut ranskalaisia – unohtamatta kotimaataan. Sagesse vient du Nord, viisaus tulee pohjoisesta, sanotaan niinikään. Ja se pätee myös musiikkiin. Kaija Saariahon uutuusteoksen Vistan perussävy, heideggerlainen Befindung, on vakava, metafyysinen, onko maailmalla toivoa?
Saariaho on nykymusiikin johtava ääni maailmassa, sen cantus firmus metaforisessa mielessä. Lähtökohtana heinisläinen avantgarde Helsingissä ja sitten raffinoitu spektrimusiikki IRCAMissa Saariahon musiikki kasvaa sinfonisesta perinteestä ja siinä on kaikuja musiikin retoriikasta, lineaarisesta kontrapunktista, ’sinfonismista’ Boris Asafjevin mielessä.
Niin, Vistan perusintonaatio on eräänlainen jatkuva valittava imploraatio, mutta myös hieno tekstuuria keventävä kolorismi. Tämä ei ole puolaisen koulukunnan rakenteellista sonorismia, vaan soinnin tarkoitus on tehdä musiikin vakavasta viestistä euforista, miellyttävää. Vaikka Saariaho mielellään sijoittaa äänet sekunti-intervallin viiltävälle etäisyydelle toisistaan, hän osaa tekstuurin kerrostuneisuudella välttäää liian repivää ja läpitunkevaa sointia.
Mitä tässä siis oikeastaan tapahtuu? Kylläkin termi ’tapahtuu’ on väärä, sillä musiikki on ennemmin kuin Herakleitoksen virta, johon ei voi astua kahdesti, se vain valuu hitaasti eteenpäin. Joskus ollaan kuin matkalla ja katsellaan maisemien vaihdoksia, siitä nimi Vista. Mutta nimi ei ole tärkeä, eikä myöskään kahden osan alaotsakkeet Horizons ja Target. Säveltäjä itse kertoo Ainomaija Pennasen haastattelussa, että luonnosvaiheessa nimi voi vaihtua montakin kertaa.
Teos alkaa puupuhaltimien huhuilevalla, dialogisella ornamentoinnilla, yhteissointi on dissonoivaa, joskin ollaan myös terssin päässä toisistaan. Musiikki on jännitteistä, se ei päästä kuulijaa otteestaan. Valittava imploraatio, retorinen kuvio ilmaantuu, jouset ottavat väreilevän kentän haltuunsa, musiikki on jatkuvaa, aksentoitua. Mukaan tulee lisää soittimia, sävelaines on sinfonista, hengittää laajoin kaarin. Valitusaihetta koristellaan vibratolla. Kuullaan yhtäkkiä selvästi esiintyöntyvä motivi ja nyt alkaa erottua aktoriaalisia aiheita. Musiikki päätyy unisonosointiin, ylä- ja alarekisterin musta-valkea efektiin. Kuullaan oktaavihyppyjä, kuin huutoja, kimaltelevaa ylärekisteriä lyömäsoittimilla, ’orientaalista’ kuviointia, sellojen pizzicatoja rytmikkäästi. Usein joku pitkä ääni toimii siltana taitteiden välillä, piccolo on kimeä. Musiikki on äärimmäisen lineaarista, kaikki epäjatkuva, katkonainen, tauot ja interruptiot ovat poissa.
Toinen osa Targets alkaa aggressiivisesti, rytmikkäällä ostinatolla ja siinä on glissandoja motiivien lopuissa, fanfaareja ja jazzahtavaa rytmiä, dramaattista ja oikullista, capricieux. Tremolandot humisevat selloissa. Sävelilmaisu on tässä jotenkin eleellistä ja kamppailevaa. Tämä on Rausch-musiikkia Nietzschen mielessä. Ajaudutaan kaaokseen, sitten hiljennytään, mutta lyömäsoittimet yllyttävät taas toimintaan. On kuin hälytys olisi päällä. Seuraa hidas suvanto, muistumia ikään kuin ’oikeista’ teema-aktoreista, kuin narraation henkilöistä sinfoniassa Mahlerin mielessä. Musiikki hiljenee ja Mälkki tulkitsee tämän majesteetilliseksi eleeksi. Ehkä tämä on suorastaan jotain sibeliaanista? Kaikki jähmettyy paikalleen, kuullaan kaikuja etäsiyydestä, kaikki raukenee, mutta musiikin linja ei katkea, päädytään hiljaisuuteen.
Blick
Helsingissä eletään Saariaho-tunnelmissa myös sikäli, että Amos Rex museo avasi yhteistaideteoksen, jossa Saariahon aiempi orkesteriteos Stilleben sai nyt visuaalisen vastineen Raija Malkan installaatiosta. Taiteilijoiden läheisestä yhteistyöstä nähtiin videofilmiä yhdessä salissa. Malka ilmoitti, että tässä teoksessa taideteoksen keskipiste ei olekaan mikään teosobjekti, vaan ihminen itse. Onko tämä siis sitä amerikkalaisten kuulua käsitetaidetta? Ehkei niinkään, mutta sen sijaan tekijät toivat esiin kolme heitä innoittanuta kirjailijaa: Kafkan, Paul Eluardin ja ennen kaikki Wassily Kandinskyn. Kieltämättä tässä kaikessa onkin jotain kandinskymaista. Point, ligne et plan, Punkt und Linie zu Fläche kiteytti Kandinsky taideteorian – jonka alkuperä usein unohdetaan. Se oli suomalaisugrilaisten heimojen, kuten syrjäänien, koristetaide, jota Kandinsky tutki antropologina aikoinaan ja laati raportin Moskovan Tiedeakatemialle. Hänen oma nimensäkin on suomalaista alkuperää: Kandinskyn ’konda’ …. tulee sanasta honka.
Tällä nyt ei ole tässä merkitystä, mutta sen sijaan Kandinskyn astuminen figuratiiviseen taiteeseen on olennaista; tämä installaatio oli kuin matka modernismin ja eurooppalaisen (myös venäläisen) avantgarden alkujuurille. Malka oli suunnittellut museon avaran tilan käytön niin, että kattoikkunoista lankeava valo oli melkein kuin se Blick, jolla koko näyttely oli otsikoitu. Tuntui, että meitä katsotaan jostain ylhäältä. Oli tietyssä määrin hämmentävää vaeltaa tässä laajassa tilassa, jossa oli sangen vähän aistiärsykkeitä. Kandinsky uskoi, että kun piste alkoi liikkua syntyi viiva ja kun viiva liikkui, syntyi taso. Ja kaikki kuviot, ympyrä, neliö, kolmio olivat tietyn värisiä ja niistä syntyi teoksen sisäinen, dynaaminen muoto.
Tämä ajatus oli Malkan visiossa todella tavoitettu. Ja se että vastaanottaja itse luo teoksen on aitoa ja keskeistä eurooppalaista avantgardea ja toteutui jo kirjallisuuden välimerkittömässä nouveau romanissa. Katsojia houkutellaan istahtamaan penkille ja kuuntelemaan Saariahon suggeroivaa musiikkia. Kieltämättä tämä teos on jonkinlaista tilasävellystä, se on soivaa tilaa ja siksi sen kuvitukseksi sopiikin tällainen äärimmäisen askeettinen väri- ja muotomaalma. Yhden alaotsake Utopie tuo mieleen, että tämähän on kuin Kubrickin Avaruusseikkailussa. Yhden väripinnan, oliko se vihreä, eteen on asetettu portaikkoja, aivan kuin jotain kuoroa varten. Mutta siihen istuukin ihmisiä, näyttelyn katsojia ja heidän silhuettinsa ovat osa taideteosta. Kaikkihan myöntävät, että kun menee vaikka Louvreen, saattaa yhtä kiinnostavaa olla se, minkälaisia tyyppejä siellä vaeltaa tauluja katsomassa.
Toisessa salissa nimeltä Kiosk on askartelutehtävää: pöydällä on erivärisiä laattoja, joita tulee asetella eräänlaisiin laatikoihin vaakatasossa. Ensiksi luulin kauempaa katsoen, että laatat olivat kirjoja, mutta sitten huomasin ettei niissä ollutkaan tekstiä. Vaikutelma oli surrealistinen, vähän niin kuin Bergmanin elokuvassa Smultronstället; siinä vanha professori kohtaa unessa tuntemattoman miehen, jolla ei ole lainkaan kasvoja. Katsoin salaa mitä muut tekivät noilla laatoilla ja yhdet olivatkin luoneet toisen taideteoksen laatikon sisään.
Salissa Mensch on vain jättiläismäinen suuri pallo, sitä tekisi mieli koskea, jos vaikka lähtsi kierimään. Muutoin salien otsakkeet ovat saksankielisiä, mikä sekin on vieraannuttava Verfremdung-efekti yhtälailla Pariisissa ja Lissabonissa kuin Helsingissä. Kuulostaa erityisen avantgardistiselta. Joka tapauksessa värien, muotojen ja musiikin yhdistelmä houkuttelee jäämään näyttelyhalliin epämääräiseksi ajaksi; on yhtäkkiä astuttu lineaarisen kelloajan ulkopuolelle, johonkin toiseen dimensioon. Siinä pätee ennemmin ns. allegorinen intelligenssi (esteetikko Markku Graaen keksimä termi).
– teksti ja kuvat: Eero Tarasti