Professori Juha Kangas ja harmonikkataiteilija Mika Väyrynen
Mikkelin Kaupunginorkesteri Mikaelissa torstaina 6.3.2025 klo 18. Juha Kangas, kapellimestari; Mika Väyrynen, harmonikka. Grieg, Sallinen, Walton, Šostakovitš, J.S. Bach/Max Reger
Mikkelin kaupunginorkesteri on jousiensemble, jossa on ’vain’ 12 soittajaa. Mutta silti se on yksi hienoimpia orkestereita maassamme. Olen voinut seurata sen monia vaiheita alkaen jo siitä, kun enoni Ilmo Saijonmaa soitti siinä selloa. Johtaja taisi olla Tiitus Mäntynen, jota en kuullut, ja sitten pitkään Harry Miller. Kun orkesteri supistui pelkkiin jousiin heräsi epäiyksiä, että riittääkö kiinnostavaa ohjelmistoa. Samaan aikaan oli Mikkelissä vielä varuskuntasoittokunta, josta olisi voinut saada helposti puhaltajia. Sasha Mäkilän kautena orkesteri vieraili ulkomailla Kiinaa myöten. Ja nyt se menestyy yhteistyössä Saimaa sinfoniettan kanssa Erkki Lasonpalon innostuneella johdolla.
Tämän illan ohjelma oli hienosti suunniteltu ja se olikin jousiensemblien asiantuntijan professori Juha Kankaan käsialaa, kuten sain sitten kuulla seuraavana päivänä Hotelli Scandicin aamukahvilla. Mutta oli se myös aika vaativa kuulijalle, etten sanoisi sofistikoitu. Konsertin yleisilme oli vakava kuin jo pääsiäisen odotuksessa, vaikka kaksi alkunumeroa – Edvard Griegin Kaksi melodiaa, Norjalainen ja Ensimmäinen tapaaminen – olivat liikuttavaa pohjoista lyriikkaa. Olisivat voineet soittaa myös vaikka Griegin Aamutunnelman Peer Gyntistä, yksi maailman eniten esitetyimmistä klassisen musiikin kappaleista, niin olisi jäänyt mieleen jokin musiikillinen memorandum kotiin vietäväksi.
Aulis Sallisen Kamarimusiikkia V: Barabbas-muunnelmia sopi erinomaisesti ohjelmaan, koska säveltäjä täyttää 9. huhtikuuta 90 vuotta. Muistan miten hauska seuralainen hän oli rouvineen Helsingin yliopiston promootioillallisilla saadessaan kunniatohtorin arvon. Viimeksi puhuin Sallisen musiikista 2017, kun Matti Toivanen TV:sta juonsi kamarikonserttia Helsingin Vuotalossa.
Nyt kuultua teosta sopii kyllä kutsua sinfoniaksi tai ainakin sinfoniseksi. Mitään synkeää ohjelmasisältöä ei tarvita, sillä Sallisen musiikki vangitsee kuulijan välittömästi ja pitää kuulijan kiinnostuksen vireillä tässä yksiosaisessa puolen tunnin mittaisessa teoksessa. Sallinen on musiikin suuri käsityöläinen, joka saa jousiyhtyeestä esiin uskomattoman määrän soinnillisia variaatioita. Keskeinen rooli on tietenkin harmonikalla, jonka sulautuminen jousiin toimi yllättävän vakuuttavasti. Ei tarvinnut muistaa, mitä Seppo Heikinheimo sanoi harmonikasta, nimittäin, että sitä kuuntelee mieluiten kesäiltana ja järven tuolta puolen. Mika Väyrynen on sitä paitsi taidoiltaan hämmästyttävä virtuoosi. Olen aiemmin kuullut vain Merja Ikkelää, Matti Rantasta ja Timojuhani Kyllöstä taidemusiikin harmonikan soittajina. Väyrynen on kuuluisa kaikkialla maailmassa, soittanut Pariisissa ja Wienin Musikvereinissa.
Kun ajattelee, että kuultu teos oli muunnelmasarja, pohdin, oliko se aina harmonikka, joka aloitti uuden variaation ja määräsi sen karaktäärin. Tietty perussyke säilyy kyllä kautta linjan, vaikka musiikki hiljenee välillä sangen mietteliääksi. Dramaattisssa huipennuksissa harmonikan ja jousien tiivis yhteisteho vastasi jo volyymiltaankin täyttä sinfoniaorkesteria. Tässä oli luonnolliseasti suuri ansio myös kapellimestari Juha Kankaalla, joka sai irti näin vaikuttavan intensiivisen tehon. Oli aivan paikallaan, että saatiin myös ylimääräinen Väyryseltä, hänen sovituksensa Rimski-Korsakovin Kimalaisen lennosta oopperasta Legenda tsaari Saltanista. Kuulin sen kerran Blooomigtonissa Indiana Universityn oopperassa, jolloin ilmassa moottorin avulla lentelevä kimalainen sai suurimmat aplodit.
Väliajalla nautittiin kahviossa voileipärullia ja Guiche lorraine –piirakkaa, joka oli onneksi lämmitetty. Sanon tämän, koska ei ole yhdentekevää mitä tapahtuu konsertissa salin ulkopuolella. Niin, olinkin aivan unohtaa, että ennen konserttia siitä kertoi kahvioon kertyneelle yleisölle intendentti Jaakko Anttila haastatteluineen. Tällainen johdattelu on tuiki tärkeää ja sellaiset on paras sijoittaa ennen itse konserttia, ei viime hetkellä lavalta tapahtuviksi. Vaikka kapellimestari olisi miten kuuluisa, sitä ajattelee vain, että voi ei, alkaisivat jo soittaa!
Mutta mikkeliläisiä ei ollut paikalla koko konsertissa kuin vajaa sali. Haloo, Mikkelin väki! Miksi ette kansoita salia ja tue ikiomaa taidemusiikin instituutiotanne? Paikallisessa sanomalehdessä ei ollut samana päivänä myöskään mitään ilmoitusta tilaisuudesta.
William Waltonilta oli valittu kaksi lyyrisen melodista elokuvamusiikin katkelmaa filmistä Henry V. Passacaglia ja Touch her soft lip and part, toisin sanoen sotaan lähtevien nuorten miesten laulu. Waltonhan lähinnä muistetaan alttovulukonsertostaan.
Kangas aloitti Šostakovitšin Sinfonian jousille ilman taukoa Waltonista, niin että sitä vähän hämmentyi, että missä ollaan menossa. Tämä on kyllä nykyisin muotia: muistan kun Simon Rattle aloitti Mahlerin VIII:n ilman taukoa Arnold Schönbergin Ein überlebener aus Warschau –teoksen jälkeen Berliinin filhamonikoilla, mikä saattoi koko sinfonian tiettyyn tulkintaraamiin.
Šostakovitšin sinfonia on vaikuttava ja mukana ovat kaikki hänen ikiomat ’topoksensa’ alkaen laukkaavasta daktyylirytmistä, mutta sisältäen myös erikoistehoja kuten jousien glissandoja. Allegretto furiososssa oli taas päällä orkesterin täysi volyymi, suuri intensiteetti, jonka Kangas sai purkautumaan soittajistaan. Mieliipainuvia olivat myös konserttimestari Elias Nymanin viulusoolot ja sellisti Sakari Kivisen ilmeikkäät repliikit – nyt en muista, olivatko ne tässä vai jo Sallisessa.
Eräänlaisena ylimääräisenä oli hyvin vakava J.S.Bachin koraalialkusoitto passioajan sävelmästä O Mensch bewein dein Sündegross (Oi ihminen, muista suuria syntejäsi). Sen oli sovittanut Meiningenissa vaikuttanut Max Reger, musiikinhistorian jossain määrin aliarvostettu kontrapunktin ja harmonian taituri.
Yleisö poistui näissä hartaissa tunnelmissa – mutta sai kokea yllätyksen heti Mikaelin pihalla, joka oli illan aikana jäätynyt superliukkaaksi hiekoittamattomaksi kentäksi, niin että hädin tuskin pääsi autolleen.
– Eero Tarasti