Leila Josefowicz, John Adams ja Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri Scheherazade.2:n Euroopan kantaesityksen jälkeen
Scheherazade.2:n sellostemma
Osana uuden musiikin sarjaansa Amsterdamin Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri omisti tällä viikolla kaksi konserttia John Adamsin musiikille. Kummassakin pääteoksena oli Euroopan kantaesityksensä saanut, orkesterin tilaama Scheherazade.2, dramaattinen sinfonia viululle ja orkesterille (2014). Solistina oli Leila Josefowicz, jolle teos on omistettu. Josefowich, New Yorkin filharmonikot ja Alan Gilbert kantaesittivät Sheherazade.2:n viime maaliskuussa. Teos kuullaan Josefowiczin soittamana myös Helsingissä ensi tammikuussa Radion Sinfoniaorkesterin konsertissa. Solisti ja RSO soittavat teosta myös tulevalla Itävallan kiertueellaan.
Adamsin johtama Concertgebouw-orkesteri soitti molempina iltoina avausnumeronaan orkesterifanfaarin Tromba lontana (1986), jonka otsikko viittaa teoksen kahteen antifonaaliseen soolotrumpettiin, joita orkesteri säestää pehmeästi, lajityypille poikeuksellisesti fortea karttaen. Teos on oivallinen osoitus Adamsin kyvystä rakentaa vähäeleisestä sointimateriaalista kiinnostava kokonaisuus, jossa soolo-osuudet, niitä säestävät hitaat melodiakulut sekä pehmeä peruspulssi kietoutuvat yhteen tunnelmallisesti. Kiitos lyhyehkön neljän minuutin keston, Tromba lontana pitää kuulijan hyvin otteessaan. Teoksen vähäeleisyys vaatii soinnilta ankaraa puhtautta, jonka Concertgebouw’n muusikot vaivatta saavuttivatkin.
Torstai-illan konsertissa ohjelma jatkui Tromba lontanan vastakohdalla, riemukkaan dynaamisella, jopa raivokkaalla Short Ride in a Fast Machine (1986) -klassikolla. Niin ikään neljään minuuttiin puristettu orkestraalinen voimannäyttö rakentuu Adamsin varhaisemman tuotannon peruselementeistä. Vahva pulssi, häpeilemätön tonaalisten tehojen käyttö, epäsäännölliset rytmiset aksentit sekä loistelias orkestraatio muodostavat ilahduttavan pienoismaailman, jonka Concertgebouw-orkesterin hehku puki mitä riemastuttavimpiin väreihin.
Perjantain konsertin toisena numerona kuultiin huomattavasti painavampi teosvalinta, Doctor Atomic Symphony (2007). Teos pohjautuu Adamsin vuosina 2004-05 säveltämään, Kansallisoopperassakin muutama vuosi sitten esitettyyn samannimiseen oopperaan. Doctor Atomic käsittelee ensimmäisen atomipommin kehitysvaiheiden loppumetrejä ja sen keskushenkilöitä ovat fyysikko J. Robert Oppenheimer sekä kenraali Leslie Groves.
Vaikka sinfonian materiaali pohjautuu katkelmiin oopperasta, Adams kertoo tavoitelleensa itsenäistä, orgaaniseen kehittelyyn perustuvaa yksiosaista sinfonista muotoa. Teoksen musiikki jakautuu kuitenkin suhteellisen selvästi kolmeen päätaitteeseen.
Sinfonian avaus rakentuu oopperan lyhyestä alkusoitosta sekä ensimmäisen kuoro-osuuden orkesterisovituksesta. Adamsin mukaan teoksen alun musiikillisena mallina ovat olleet 50-luvun sci-fi elokuvat, joiden kautta säveltäjä tuli lapsena ensimmäistä kertaa tietoiseksi atomipommien maailmasta. Musiikki onkn kompleksista, uhkaavaa ja raskaiden vaskipurkausten läpäisemää, kuten oli tapana sodanjälkeisessä elokuvamusiikissa, jonka säveltäjistä monet olivat Arnold Schönbergin oppilaita. Myös kaikuja Edgar Varèsen Déserts (1950-54) -teoksesta on kuultavissa.
Keskiosa, lisänimeltään Panic, sulauttaa yhteen useita katkelmia oopperan molemmista näytöksistä alkaen koko orkesterin voimalla pauhaavista myrskytunnelmista ja päättyen pasuunasooloon, joka pohjautuu kenraali Grovesin pompöösiin monologiin. Siirtymät varsin erilaisten jaksojen välillä ovat toimivia ainakin sellaisen kuulijan korvissa, joille ooppera on entuudestaan tuttu.
Hienointa musiikkia Doctor Atomic Symphonyssa on teoksen päätöspassacaglia, joka perustuu suoraan oopperan ensimmäisen näytöksen päättävään Oppenheimerin John Donne -aariaan Batter My Heart Three Person’d God. Baritonille kirjoitettu voimakas musiikki päätyi sinfoniassa lopulta soolotrumpetille Adamsin kokeiltua ensin käyrätorvi- ja pasuunaversioita. Concertgebouw’n ykköstrumpetisti Omar Tomasoni soitti soolo-osuuden kertakaikkisen hienosti. Järisyttävien loppuakordien jälkeen yleisö osoittikin suosiotaan seisaaltaan Adamsille ja orkesterille.
Vaikka Doctor Atomic Symphonyn orgaaninen kehittely ei ole Sibeliuksen myöhäistuotannon tapaan täysin saumatonta, on kyseessä kuitenkin Hindemithin Mathis der Maler -sinfoniaan (1934) ja Bergin Lulu-sarjaan (1935) verrattavissa oleva teos, jonka vähittäinen juurtuminen konserttiohjelmistoon on mitä toivottavinta.
Väliajan jälkeen tunnelma oli täynnä odotusta. Ensimmäistä kertaa Euroopassa kuultu Scheherazade.2 oli menestys New Yorkin kantaesityksessään niin musiikillisten ansioidensa kuin ulkomusiikillisten konnotaatioidensa vuoksi. Merkittävä osa teoksen menestyksestä kuuluu myös Leila Josefowiczille, joka on koko uransa ajan omistanut merkittävästi huomiota John Adamsin teoksille.
Scheherazade.2 viittaa tietenkin Nikolai Rimski-Korsakovin Scheherazade-klassikkoon (1888), vapaaseen mukaelmaan Tuhannen ja yhden yön saduista. Adamsin lähtökohta ei kuitenkaan ole venäläissäveltäjän musiikissa, vaan itse sadun teemassa, jonka päähenkilö joutuu selviytymään maskuliinisen terrorin maailmassa. Tästä ydinajatuksesta rakentui Adamsin moderni Scheherazade, voimakas kannanotto naisten selviytymistaisteluun nyky-yhteiskunnassa, jossa maskuliininen, erityisesti uskonnollinen tai poliittinen fanatismi loukkaavat yhä tasa-arvon perusteita.
Päällisin puolin Scheherazade.2 vaikuttaisi siis olevan lähes ohjelmamusiikkia, dramaattinen sinfonia Berliozin Harold en Italien (1834) hengessä.
”Teoksen lähtökohtana on ennemminkin muutama mielikuva kuin varsinainen ohjelma. Musiikki hyödyntää toki tonaalisuuden organisoivaa voimaa, joka on musiikillisen kieliopin tunteita herättävä perusta”, Adams vastaa kysyessäni häneltä, miten teoksen periromanttinen lähtöasetelma istuu aikamme musiikkiin.
”Kun opiskelin säveltämistä kuusikymnentäluvulla, vaihtoehtoina olivat joko darmstadtlainen modernismi tai John Cage. Tämä kapeakatseisuus johti yleisön vieraantumiseen uudesta musiikista. Vastaavaa ilmiötä ei kohtaa muissa taiteissa. Ihmiset jonottavat taidegallerioihin katsomaan uusinta uutta samalla, kun uusi musiikki orkesterien ohjelmistossa herättää epäilystä. Tämä on osittain säveltäjien omaa syytä. Haluan omalta osaltani korjata tilannetta huomioimalla myös yleisöäni.”
Huolimatta Scheherazade.2:n musiikin tonaalisuuteen ja romantiikan ajan konserttotraditioon nojaavasta taustasta Adamsin musiikki ei päästä kuulijaansa, saati esittäjiään helpolla.
Laaja avausosa, Tale of the Wise Young Woman — Pursued by the True Believers hyödyntää tuttua solisti vastaan orkesteri -asetelmaa mitä voimakkaimmin ja innovatiivisimmin. Soolo-osuus on vuolaan melodista ja virtuoosista. Värikäs orkesteriosuus on täynnä voimakkaita kontrasteja. Harmoniat viittaavat häivähdyksenomaisesti persialaiseen musiikkiin, josta Adams ammensi vaikutteita jo vuonna 1993 valmistuneessa viulukonsertossaan. Vasaradulcimerin hienovaraiset koloristiset efektit syventävät vaikutelmaa oivallisesti.
Toinen osa, A Long Desire (Love Scene) on yksi hienoimpia rakkauden kuvauksia musiikissa. Adamsin musiikissa ei ole rahtustakaan balladinomaista imelyyttä partituurin vangitessa herkkyyttä, aistillisuutta ja kiihkeyttä upeasti, jossain määrin Ravelin Shéhérazaden (1904) tavoin. Adamsin, orkesterin ja Leila Josefowiczin yhteissoitto oli mitä vaikuttavinta tämän teknisesti ja psykologisesti vaativan musiikin parissa.
Demonisena schezona toimiva 3. osa, Scheherazade and the Men with Beards sisältää Adamsin rajuinta ja väkivaltaisinta musiikkia. Solisti ja orkesteri ovat törmäyskurssilla läpi koko osan. Solistilta, orkesterimuusikoilta ja kapellimestarilta vaaditaan äärimmäistä keskittymistä ja tarkkaa balansointia, jotta musiikki ei pääse hajoamaan. Josefowicz ja Adamsin johtama Concertgebouw tekivät ihailtavaa tarkkuustyötä.
Scheherazade.2:n päätösosa, Sanctuary on nimensä mukaisesti turvapaikka, hetkellinen tai pysyvä pakopaikka, mutta ei missään tapauksessa romanttishenkinen triumfi. Asetelmassa, kuten hetkittäin Adamsin partituurissakin on jotain vahvasti myöhäisen Sibeliukseen assosioituvaa. Solistin hiljainen päätös on mykistävän hieno.
Vaikka musiikillisen sisällön ja ulkomusiikillisen tematiikan yhteyttä voidaan loputtomasti problematisoida, Leila Josefowicz ja säveltäjän johtama Concertgebouw rakensivat Scheherazade.2:sta voimakkaan musiikillisen kannanoton, jonka ote kuulijasta säilyy pitkään, kenties seuraavaan kohtaamiseen saakka tammikuisessa Musiikkitalossa.
— Jari Kallio
Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri / John Adams, kapellimestari / Leila Josefowicz, viulu
Het Concertgebouw, Amsterdam, to 15.10 klo 20.15, pe klo 20.15
Adams: Tromba lontana, Short Ride in a Fast Machine, Doctor Atomic Symphony, Scheherazade.2