Herbert Blomstedt ja RSO Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio
Herbert Blomstedtin vierailut Radion sinfoniaorkesterin johtajankorokkeella ovat aina hartaasti odotettuja erityistapauksia. Yhdeksänkymmentäkaksivuotiaan Blomstedtin kalenteri täyttyy edelleen hurjaa vauhtia vierailukutsuista. Listalta löytyy ikinuoren grand old manin suosikkiorkestereita, kuten Leipzigin Gewanhdaus-orkesteri, Wienin ja Berliinin filharmonikot, Dresdenin Staatskapelle, Baijerin RSO ja monia muita.
Blomstedtin edellisestä RSO-vierailusta on ehtinyt vierähtää reilut kaksi vuotta. Tuolloin Musiikkitalossa saatiin viettää ikimuistoinen ilta Sibeliuksen neljännen ja Beethovenin viidennen sinfonian parissa. Tällä kertaa maestrolla oli tuomisinaan kaksi upean valohehkuista D-duurisinfoniaa.
Ilta käynnistyi Joseph Haydnin Sinfonialla nro 104, kuten tuo viimeinen kahdestatoista Lontoon konserttisarjoja varten sävelletystä sinfoniasta on numeroitu Hoboken-kokonaisluettelossa. Vuonna 1795 sävelletty ja kantaesitetty sinfonia oli välitön menestys, ja se onkin ollut (ansaitusti) osa ohjelmistoa siitä lähtien.
Ensimmäinen osa alkaa d-mollijohdannolla, jota seuraa D-duuriin kirkastuva riemukas sonaattimuoto. Yhdelle teemalle pohjautuva osa on erinomainen osoitus Haydnin ainutlaatuisesta musiikillisesta kekseliäisyydestä. Kirkkaisiin orkesteriväreihin puettu musiikki on tulvillaan ilahduttavia yksityiskohtia, joilla Haydn yllättää kuulijansa kerta toisensa jälkeen.
Jousten ja fagottien hallitsema avausjakso käynnistää toisen osan. Näistä lumoavista tekstuureista kasvaa suurenmoinen tutti-jakso, jonka taidokkaat sävelkulut tekevät välittömän vaikutuksen. Avausaihe palaa huilujen värittämänä kohoten trumpettien ja patarumpujen koristamaan huipennukseen. Haydn kehittelee musiikillista materiaaliaan verrattoman oivaltavasti, kunnes toinen osa saapuu käyrätorvien johdattaman päätökseensä.
Kolmannen osan oivallinen menuetto ja mainio trio yhdistävät maalaistanssien karheutta ja hovitanssien sulokkuutta kerrassaan nerokkaasti suoden kuulijalleen monet hyvät naurut. Samaa henkeä edustaa myös vauhdikas finaali, jonka kansanmusiikilliset vaikuttimet ovat vahvasti aistittavissa. Haydnin nerokkaiden päätösosien joukossa tämä finaali onkin yksi kaikkein vaikuttavimmista.
Blomstedtin johdolla RSO hehkui syvää musiikillista iloa ja riemukasta taituruutta, ihailtavasti Haydnin hengelle uskollisena. Raikkaasti fraseerattu ja kuulaasti artikuloitu esitys oli todellinen löytöretki. Blomstedt kiinnitti tarkoin huomiota partituurin yksityiskohtien rikkauteen samalla tinkimättä esityksen spontaaniudesta rahtustakaan.
RSO:n perioditrumpetit ja -patarummut toivat hienosti balansoituun musisointiin oman erityisen lisänsä. Antifonaalisesti sijoitettujen ykkös- ja kakkosviulujen välinen vuoropuhelu piirtyi ilmoille ihastuttavasti. Kokonaisuudessaan sinfonia teki suurenmoisen vaikutuksen.
Johannes Brahms sävelsi toisen sinfoniansa kesällä 1877. Vastakohtana ensimmäisen sinfonian (1862-76) ohdakkeiselle syntypolulle uusi sinfonia löysi muotonsa varsin nopeasti. Toisen sinfoniansa Brahms ammentaa puhuttelevista pastoraalitunnelmista, joiden ilmapiiri on, ainakin näennäisesti, varsin kaukana ensimmäisen sinfonian tuikeasta kamppailusta.
Toinen sinfoniakaan ei ole kuitenkaan niin suoraviivainen kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Sen maalaismaisemien alla kulkevat tummat pohjavirtaukset, jotka kietoutuvat musiikin pintaan äärimmäisen hienovaraisesti.
Ensimmäisen osan käynnistää sellojen ja bassojen kolmen nuotin aihe, jota seuraa pääteeman esittäytyminen käyrätorvilla ja fagoteilla. Muut puupuhaltimet ja jouset liityttyä mukaan musiikki vaeltaa äänialasta ja tekstuurista toiseen, kunnes kehtolaulunomainen sivuteema puhkeaa esiin.
Avausosasta kasvaa laaja ja kiehtovasti polveileva seikkailu, jonka lomassa temaattinen materiaali taipuu mitä moninaisimpiin soiviin asuihin. Avaustahdeista alkaen Blomstedtin ja RSO:n lumovoimainen visio kietoi kuulijan mukaan seikkailuun. Orkesterin jokainen soitinryhmä teki ehdottoman huippusuorituksen, jonka tuloksena syntyi kenties vivahteikkain ja täydellisimmin balansoitu koskaan kuulemani tulkinta tämän osan musiikista.
Brahms pukee adagio non troppo -osassa avautuvan ainutlaatuisen soivan panoraamansa mitä koskettavimpaan soivaan asuun. Olipa kyse käyrätorvisooloista, puupuhallinten kudelmista, jousitekstuureista tai patarumpujen tuomista tummista sävyistä, RSO soi ehdottoman tarkasti ja syvän kauniisti Blomstedtin johdolla.
Välisoitonomainen scherzo oli taidokkaasti rakennettu. Blomstedt ja orkesteri tekivät kauttaaltaan rytmistä tarkkuustyötä, jonka lomassa loistivat upeat sointivärit. Lopputuloksena oli taidokas sinfoninen miniatyyri.
Kuiskaten kuhisevat jouset saattelevat finaalin liikkeelle. Pääteema purkautuu ilmoille voimallisena orkesterituttina. Kimmeltävä puhallinten ja jousten vuoropuhelu kohoaa tämän tästä vapautuneiksi orkesteripurkauksiksi. Osan keskivaiheilla musiikki tyyntyy tranquillo-jaksoon, jota seuraa kertaus ja codan riemusaatto.
Herbert Blomstedt kättelee RSO:n konserttimestaria illan päätteeksi. Kuva: Jari Kallio
Finaali oli niin hieno kokemus kuin kuvitella saattaa. Blomstedt ja orkesteri huomioivat partituurin yksityiskohdat tarkoin elinvoimaa pulppuavassa esityksessä, josta huokui aito ilo. RSO:n muusikoiden ja Blomstedtin syvä keskinäinen kunnioitus oli aistittavissa kaikessa musisoinnissa inspiroiden orkesteria ja maestroa ehdottomaan parhaimpaansa. Toivottavasti näitä iltoja saadaan kokea jälleen lähitulevaisuudessa.
– Jari Kallio
Radion sinfoniaorkesteri
Herbert Blomstedt, kapellimestari
Joseph Haydn: Sinfonia D-duuri, Hob. I: 104 (1795)
Johannes Brahms: Sinfonia nro 2 D-duuri, Op. 73 (1877)
Musiikkitalo, Helsinki
Ke 18.09.2019, klo 19