Ida Moberg. Kuva © Wikipedia.
Helsingin kaupunginorkesterin konsertti Musiikkitalossa torstaina 6.10.2022 Pekka Kuusiston johdolla. Solistina Maria Krykov, kontrabasso
Oli kaksi syytä lähteä konserttiin: Pekka Kuusisto johtajana ja Ida Mobergin orkesterisarja Auringonnousu. En ollut kuullut ja nähnyt vielä Kuusiston johtavan orkesteria ja sen halusin kokea. Kohtalo järjestikin niin, että myöhästyin hieman (elokapinan mielenosoituksen takia Mannerheimintiellä), ovet oli jo suljettu mutta vahtimestari komensi: ”Tulkaa tänne takakatsomoon sivuovesta ja menkää sitten väliajalla omalle paikallenne”. Pääsinkin jo pimennetyssä salissa ’pippuhyllylle’, korkealle, jossa koen aina huimausta. Mutta näin kapellimestarin nyt aivan kasvokkain ja sain siis seurata hänen työtään paremmin kuin permannolla.
En pettynyt, sillä Kuusisto on todellakin kuin eri muusikko sooloviulistina ja orkesterinjohtajana. Solistina hän on vekkuli, kujeilija, joka leikkii joka hetki ja yllättää… mutta vakavamielisimmänkin kuulijan on pakko antaa veijarimaisuus anteeksi, sillä lavalla on uskomaton musikaalinen lahjakkuus, johon voi vain ihastua.
Kuitenkin kapellimestarina hän ikään kuin astui toiseen kehoon – käyttääkseni tuota Marcel Proustin ilmaisua; hän oli vakava, ankara, täsmällinen, rauhallinen, tietoinen kaikista johtajan merkeistä soittajille, jotta musiikin prosessi toteutuu oikein, vaivatta ja uskollisena säveltäjän intentioille. Alkunumerona kuultu Einojuhani Rautavaaran Requiem in Our Time vakuutti siitä heti. Oikeastaan ilmaisu ’our time’ voitaisiin korvata ’anno dazumal’ sillä jos nuo Sacren hurjat synkoopit ja dissonoivat rinnakkaissointukuviot toimivat aikoinaan vieraannuttamisefekteinä, ovat ne nyt jo osa siistiä ja kohtuullista modernismia. Requiemin ideaa ei siis tämä teos enää haasta, vaan liittyy lajiperinteeseen sangen nautittavana klassikkona.
Rautavaaran jälkeen pystyin siirtymään alemmas aivan orkesterin kaiteen viereen. George Walkerin viidennen sinfonian ideatausta tekee siitä luonnollisesti kaikin puolin kannatettavan, mutta musiikillisesti teos oli kuin sarja kovaäänisiä aforismeja, jotka katkesivat lyhyeen, melko lailla agressiivisia, kun ne esiintyivät orkesterin äänekkäimmillä osilla.
Sitä vastoin seuraava numero olikin täysi vastakohta: Missy Mazzolin kontrabassokonsertto tai teos nimeltään Dark with Excessive Bright. Solistina oli loistava tähti Maria Krykov. Jotkut epäilevät kontrabasson mahdollisuuksia toimia soolosoittimena, mutta he erehtyvät: sille on kirjoitettu mitä ilmaisevinta ja melodisinta musiikkia. Krykov on jo soittanut Berliinin filharmonikoissakin, joissa on tuttuja juuri hänen fakissaan. Mutta nyt paikkani salissa kostautui, sillä en oikeastaan kuullut kontrabassosolistista juuri mitään, koska hänen herkkä sointinsa sulautui täysin muihin jousiin. Ainoa soolo jonka kunnolla erotin oli orkesterin oman kontrabasistin äänet dialogina lavasolistin kanssa.
Väliajan jälkeen tuli illan huippu: Ida Moberg. Hänen neliosainen sarjansa on jonkinlainen sinfonia tai ainakin edustaa sinfonismia, sinfonista ajattelua. Jos joku laittaa niin myyttisen otsakkeen kuin ’auringonnousu’ ei voi välttyä rinnastukselta Ravelin Daphnis et Chloëhen. Moberg on kuitenkin toista maata. Ensi osa todella kohoaa ja huipentuu, joskaan ei minkään ulkomusiikillisen ohjelman ansiosta, vaan musiikin sisäisen orgaanisen kasvun seurauksena. Hän kirjoittaa yhtälailla puhdasta absoluuttista musiikkia kuin Helvi Leiviskä sinfonioissaan, edustaa vain hieman aiempaa tyylikautta. Niinpä alun kuulaan jousisoinnin esikuva on ennemmin Wagnerin Lohengrinin alku, joka oli myös Robert Kajanuksen innoitus Aino-sinfonian orkesterijohdannossa. On hienoa, että Moberg saadaan vihdoinkin esiin. Onko hänen oopperansa Aasian valo jo löydetty ja esityskelpoinen?
Illan viimeinen numero olisi voinut jäädä kuulematta: Isobel Walter Bridgen kylläkin orkesteraalisesti taidokas ja värikäs Temperatures, joka kalasti yleisöään ilmastonmuutosideologialla. Takaa kuultaa laaja kompetenssi näyttämömusiikin ja TV -sarjojen sekä elokuvien alalla. Joka ei niitä ole nähnyt, ei oikeastaan saanut tästä paljoa irti, on sanottava.
– Eero Tarasti