Nathalie Stutzmann. Kuva © Wikipedia.
Helsingin kaupunginorkesterin konsertti 15.12.2023 Musiikkitalossa, kapellimestarina Nathalie Stutzmann; solisteina Matthew Hunt, klarinetti, Lilli Maijala, alttoviulu
Ohjelman aloitti Sibeliuksen harvoin soitettu viehättävä poloneesi nimeltä Cortège, vuodelta 1905, siis kulkue. Ei voisi ajatella parempaa numeroa esimerkiksi akateemiseen promootioon sisääntulomarssina. Mutten ole kyllä koskaan kuullut sitä käytettävän tässä tarkoituksessa.
Max Bruchilla on hienoja konserttoja ja nyt kuultiin kaksoiskonsertto e-molli klarinetille ja alttoviululle op. 88 (1911). Miten oivallisesti sopivatkaan yhteen soinnillisesti juuri klarinetti ja altto, siksi niiden välinen dialogi, dialektiikka ja retoriikka luontuukin niin erinomaisesti. Lilli Maijala avasi konserton vaikuttavan dramaattisella repliikillä ja sitä seurasivat klarinetin ilmeikkäät, puheenomaiset, hienosti nyansoidut fraasit.
Aika pian saatiin yllätys: ruotsalainen kansansävelmä Ack Värmeland, du sköna. Piti oikein kuulla kahdesti, että saattoi todeta: olihan se juuri se. Muistan vastaavan efektin kun kuulin Louis Spohrin oopperan Berggeist Varsovan oopperassa ja yhtäkkiä puhkesi esiin Paciuksen Maammelaulu. Kuten tunnettua oli Spohr Paciuksen opettaja. Molemmissa tapauksissa vaikutus oli niin yllättävä, että se alkoi hymyilyttää, ellei suorastaan naurattaa (mitä varsovalaisyleisö ympärillä paheksui), eivät voineet tajuta, mistä oli kysymys).
Konsertin pääattraktioita olivat toisaalta tietenkin Nathalie Stutzmann ja Dvořákin iki-ihana Uuden maailman sinfonia, josta ei oikein tiedä, onko se säveltäjän 5. vai 9. sinfonia. En ehtinyt lukea käsiohjelmaa kuin vasta kotona, joten nimi Nathalie Stutzmann ei aluksi sanonut yhtään mitään. Ahaa, taas yksi naiskapellimestari, hienoa; miten hän eroaa muista ihailemistani eli vaikka Susanna Mälkistä ja Dalia Stasevskasta? Jotenkin vaistomaisesti Stutzmannin olemus kirvoitti mielessäni ranskankielisiä kommentteja très charmante, impressionante, si musicienne, bien reflechie, quelle maïtrise de la forme, incroyable expressivité... Ja aivan oikein, hänhän on ranskalainen kuuluisuus laulumaailmassa joka on siirtynyt kapellimestarin pulttiin. Joka tapauksessa hän pystyi luomaan Dvořákin jo tuhat kertaa kuullusta opuksesta jotain aivan uutta ja tuoretta ja samalla tradition ja tshekkiläisen pelimannimusiikin hengessä. Nimittäin tanssillinen elementti, das Tänzerische, tunkee Dvořákilla aina läpi. Hän ei voi hillitä tätä impulssian eikä tarvitsekaan, kun sen esityksessä osaa asettaa oikeisiin sinfonisiin raameihin kuten Stutzmann. Toisaalta Stutzmann arvosti myös soittimien vokaalisuutta antaessaan huilun ja puupuhaltimien kaikessa rauhassa esittää nuo melodian helmet, soolo-osuudet lähtien niitä ympäröivästä hiljaisuudesta. Soittajat saivat lopuksi aivan erityisiä aplodeja.
Stutzmannin estetiikka on ehdottoman musiikkikeskeinen, esittäjä on vain ikkuna taideteokseen, ei muuta. Hänen harvinaisen järkeviä sanojaan lainattiin ohjelmassa: On kahdenlaisia taiteilijoita: niitä, joille kaikki on sanomattoman vaikeaa; ja niitä jotka uskovat, että kaikki on äärettömän helppoa. Itse Stutzman sanoi kuuluvansa jälkimmäiseen ryhmään.
Yleensä tällaisen teoksen kohdalla tartun uskolliseen oppaaseen Sir Francis Toveyn teokseen Symphonies and Other Orchestral Works (OUP, 1935). Mutta ei siinä ollut mitään aiempaan lisättävää. Tunnettua hitaan osan alkua ja sen vaskisointujen modulaatiota olen jo käsitellyt kirjassani Myytti ja musiikki (s. 76); se on todella ’myyttinen’, verrattavissa tavallaan Mendelssohnin Kesäyön unelman alun sointuihin. Joka tapauksessa 9. sinfonia on ’amerikkalainen’, jos niin halutaan, sillä siinä on paljon temaattista aineistoa, joka on peräisin negrospirituaaleista. Jo heti alun ensimmäinen pääaihe g-mollissa on oikeastaan doorinen (f eikä fis) jne.
Sitäpaitsi tällä sinfonialla on minulle aivan erityinen henkilökohtainen merkitys, jos saan sanoa. Se oli nimittäin ensimmäinen sinfoninen teos, joka minulle avautui todella ja sen myötä koko tällaisen taidemusiikin maailma. Kuulin sen luultavasti v. 1961 12-vuotiaana yliopiston juhlasalissa Kaupunginorkesterin esittämänä, oikeanpuolisen parven allaolevassa penkissä, johon meillä oli kausikortti. Orkesteria johti tuolloin vierailijana koko kauden espanjalainen Enrique Jorda, joka oli saanut aivan uutta eloa orkesterin soittoon ja tullut tavattoman suosituksi Helsingissä. Miten enteellistä omalla kohdallani, että teos oli juuri Uuden maailman sinfonia, maailman, jonka sitten näin ja koin monasti myöhemmin.
– Eero Tarasti