Mirka Viitala. Kuva © Jaakko Paarvala.
Helvi Leiviskä
Kauden yksi odotetuimpia esityksiä oli Radion sinfoniaorkesterin itsenäisyyspäivän juhlakonsertti 6.12.2020, joka näissä oloissa kuultiin streaming-versiona Hannu Linnun johdolla. Mutta ei yhtään haitannut. Teosta saattoi kuulla mukavasti kotona kahvin ja joulutortun kera nojatuolissa. Täytyy tosin myöntää, että kahvi taisi jäähtyä, sillä teos oli heti alkutahdeista vangitsevan kiehtova, jotain jota ei ole koskaan kuultu. Paitsi tietenkin kantasityksessä yliopiston juhlasalissa 23.11.1935, jossa Helsingin kaupunginorkesteria johti Toivo Haapanen ja pianon ääressä oli Ernst Linko.
Kaiken Helvi Leiviskää koskevan tiedon keskeisin lähde on tietenkin Eila Tarastin monumentaalinen elämäkerta (”Nouse, ole kirkas”. Helvi Leiviskän elämä ja teokset, 619 s. Acta semiotica Fennica LII, Kulttuuriperintöjen akatemia 2017). Joka tapauksessa säveltäjän elämän taustaa vasten on ihan ymmärrettävää, että Helvi kirjoitti tällaisen jättiläisteoksen juuri pianolle, hänen omalle soittimelleen. Hänen opettajiaan pianossa olivat Ingeborg Hymander, Ilmari Hannikainen ja Ernst Linko. Hän uhrasi paljon aikaa pianolle, soitti yhdessä miesystävänsä pianisti Väinö Lahden kanssa, ja monet saattavat vielä muistaa hänen vaikuttavan tulkintansa César Franckin Preludista, koraalista ja fuugasta. Ei hänen unelmansa kuitenkaan ollut tulla miksikään virtuoosiksi, kuten tapauksessa Sibelius ja viulu.
Ensivaikutelma hänen kolmiosaisesta pianokonsertostaan kuultuna nyt on suoraan sanoen estupefiante ranskaksi – eli suomeksi: tyrmäävä. Sen kuulee jo alkutahdeista, että tulossa jotain joka on enemmän kuin pianokonsertto. Eila Tarasti perusluonnehdinta pätee: ”Pianon… koristeellisuuden vastapainona on teoksen temaattinen sinfonisen lavea konseptio, joka perustuu luonteeltaan karuille, kontrapunktisille teemoille. Ne vaikuttavat suorastaan maisemallisen laveilta aivan kuin kyseessä olisi joku Pohjanmaan lakeuksilla kaikuva uskonnollinen hymni kaikessa modaalisuudessaan”. Itse asiassa teos on sinfonisempi kuin Leiviskän varsinaiset sinfoniat. Se perustuu eräänlaiseen lineaariseen tauottomaan developing variationiin, mutta hengittää bruckneriaanisen laajoin kaarin. Teoksessa on monta huipennusta, jotka yltävät jossain määrin melodramaattiseen tehoon. Tekstuurin päähuomion vie orkesterin oktaaviunisonosointi, jota vastaa pianon voittopuolisesti rinnakkaisoktaateveille perustuva tekniikka. Teos on vaativa ja virtoosinen, mutta siinä ei ole mitään ’helppoa’ teknistä korostusta, vaan kaikki kasvaa osana sinfonista kudosta.
Merkittävä kontrasti on scherzo-osan rytmisesti varioiva oikullinen satsi, virkistävä episodi, joka miellyytti erityisesti Uuno Klamia, mutta sekin johtaa dramaattiseen deklamaatioon. Teoksen perusmoodi on traaginen vaikka se viekin lopuksi kuulijan katarttiseen laukeamiseen duuritoonikalle. Viimeinen osa on tietenkin – fuuga. Tällä tekniikalla oli Leiviskälle aivan erityinen merkitys, sillä fuugia hän sai kirjoittaa Wienissä opiskellessaan Arthur Willnerillä. Fuugia hän laittoi sinfonioihinsa.
Eila Tarastin kirjassa on käyty läpi myös teoksen kantaesityksen koko vastaanotto. Kaikki arvostelijat Martti Paavolasta Uuno Klamiin olivat täynnä kunnioitusta säveltäjää kohtaan. Muotoa pidettiin vaikuttavan hallittuna, joskin yksi suositteli lyhentämistä ja toinen keventämistä ja joku piti teosta synkkänä. Kuuluisa ja usein lainattu on nimimerkki Särrän eli Sulho Rannan kommentti: ”Feminiinisestä hentomielisyydestä tai… miniatyyrimäisyydestä ei ollut jälkeäkään.” Ja lopuksi Särrä sanoi, että ”… teos pitäisi viedä rajojen taa ja laittaa säveltäjäksi vain H. Leiviskä jolloin arvostelija saisi kuvitella millainen nuorukainen on teoksen kirjoittanut.” Siis teosta karakterisoi myös nuorekas intomielisyys ja pateettisuus.
Konserton uuden esityksen tähti oli Mirka Viitala, joka soitti sen rikkeettä alusta loppuun ulkoa. Hän sai rinnakkaisoktaavikuvioista, mutta myös arpeggioivista kuvioista kaiken irti, ja sulautui Hannu Linnun hahmottamaan kokonaismuotoon saumattomasti. Viitalan tulkinnassa oli tiettyä eettistä vakavuutta, joka olisi varmasti miellyttänyt Helviä. Tämä oli hänen urallaan merkittävä taiteellinen voitto, joka tullaan muistamaan pitkään. Toivottavasti tämä konsertto nyt todellakin ”löydetään” ja tuodaan lavalle uudestaan ei vain Suomessa, vaan muuallakin.
— Eero Tarasti