Helvi Leiviskä
”Kokonainen” on uusi festivaali Suomen kesässä ja sen tyyssijana on Hämeenlinnan-Janakkalan-Turengin seutu. Hyvä syy käydä Hämeessä ja ajaa mm. Suomen kiemuraisin tie Lammi-Janakkala, kun pyritään Pyhä Laurin keskiaikaiseen kirkkoon Lahden-Mikkelin suunnalta.
Kuten otsake hauskasti kertoo, nainen on festivaalin keskipisteessä lähtien lukuisista osuvista ohjelmaan painetuista Minna Canth– sitaateista. Festivaalin taiteellisessa johdossa vaikuttavat mm. Linda Suolahti ja Mari Viluksela, ja mukana on uusia ’naissäveltäjiä’ kuten Cecilia Damström ja Matilda Seppälä. Vaikka nykyisin ei saa enää sanoa ’naissäveltäjä’ . Kun Helvi Leiviskältä kysyttii, millaista on olla naissäveltäjä, hän vastasi, ettei osannut sanoa, kun ei tiennyt millaista on olla miessäveltäjä.
Kuitenkin lauantaina 19.8. Pyhän Laurin kirkossa kuultiin ’tapaus’ , nimittäin erityisesti Helvi Leiviskän harvoin soitetut pianotrio 1924 ja pianokvartetto op. 1 1926. Ne ovat siis Leiviskän nuoruuden sävellyksiä, tehty ennen opintomatkaa Wieniin Arthur Willnerille 1928. Mutta niissä molemmissa yhä vieläkin huomion vetää puoleensa ehdottoman yksilöllinen sävelkieli ja muototaju, jotain uniikkia, jota ei voi vain laittaa mihinkään jälkimadetojalaisuuden piikkiin. Sen sijaan yhteys Sibeliukseen on kyllä aivan ilmeinen ja tätä korosti oivalla tavalla teosten väliin sijoitettu Voces intimae, Sibeliuksen viisiosainen d-mollijousikvartetto. Sen soittivat erittäin taiturillisesti, dramaattisesti ja eläytyvästi Kasimir Uusitupa, Anna Husgafvel, Hanna Pakkala ja Anni Kallioniemi. Sibeliuksen jatkuvan kehittelyn idea, hitaasti muuntuvat sointipinnat, eräänlainen lineaarinen kontrapunkti, jossa nuo mestarin rakkaat teemat muuntuvat toiston kautta ’tiladramaturgiaksi’ kuten saksalainen musiikintutkija Lorenz Luyken sanoi, kiehtoi varmasti myös Helviä. Eila Tarasti sanoo tästä teoksesta pian ilmestyvässä laajassa Leiviskä-teoksessaan: ”Mikäli naisten säveltämää musiikkia pidetään luonteeltaan feminiinisen pehmeänä, tämä on kyseisen näkemyksen täydellinen negaatio ankarassa karuudessaan ja ’maskuliinisessa’ energiassaan” (s. 445).
Leiviskän pianotrioa pidettiin erittäin lupaavana, kun se sen kantaesittivät Leo Funtek, Eino Raitio ja Ossian Fohström Helsingin Musiikkiopiston julkisessa näytteessä 25.5.1925. Pianotrio ei kuitenkaan kuulu Helvin viralliseen opusluetteloon, joten sen löytämisestä suuri kiitos Titta Karakorvelle, illan pianistille.
Sen sijaan pianokvartetto on op. 1. Eila Tarasti kirjoittaa siitä: ”Yleissävyltään teos on ranskalaisen myöhäisromantiikan, Franckin ja Faurén vaikutuksen alainen. Tekstuuri ei ole raskaan polyfonista, ei edes erityisen lineaarista, vaan läpikuultavaa. Muunnesointuisuus ei ilmene tässä sellaisena hieman monotonisena sointuvärinä kuin monissa muissa Leiviskän varhaiskauden teoksissa. Kokonaiskonseptioltaan teos noudattaa syklisen muodon ideaa, tärkeimmät aiheet palaavat lopussa, jossa ne huipennetaan kohottavaan päätökseen.” Tiedetään muuten , että Helvi soitti erityisen mielellään itse Franckin Preludia, koraalia ja fuugaa. Hänellä oli sangen kookkaat kädet mikä sopi laajoihin sointuihin.
Huomiota kiinnittävät toisen osan doorissävyinen teema, joka sibeliaanisessa kansanlaulunomaisuudessaan on sukua sittemmin Juhan elokuvamusiikin Marjan motiiville. Mutta yllättäen puhkeaa esiin koraali, harrastunnelmainen hymni, joka Pyhän Laurin kirkon atmosfäärissä soi erityisen kauniisti, kuten viulisti Mirka Malmi totesi esittelyssään. Koraali on tässä teoksessa tietenkin uusklassinen tai oikeammin ’nuorklassinen’ elementti käyttääkseni Busonin termiä.
Titta Karakorven ensemble, jossa soittavat lisäksi Mari Viluksela ja Sara Viluksela on tämän teoksen myös levyttänyt. On aivan selvää, että Leiviskä on nyt kokemassa renessanssia.
Karakorven ja muiden soittajien tulkinta oli jo monessa esityksessä varmistunut ja hioutunut ja toi esiin teoksen sisäisen dramaattisen muodon vakuuttavasti. Piano-osuus on ajoittain niin briljantti, että sitä saattoi soittaa kuin konserton tapaan. soittajat tavoittivat erinomaisesti Leiviskän tyylin. Sen sijaan kirkon erittäin kaikuisassa akustiikassa konserttipiano muuntuu helposti humisevaksi. Jousiyhtyeelle sali on erinomainen, stemmat kuulostavat kuin gregoriaaniselta laululta. Varmasti vanha musiikki on myös paikkaan omiaan ja siellä pidetäänkin kuulemma Janakkalan barokkifestivaalia.
—Eero Tarasti