Erik Bergman ja Masao Yamaguchi. Kuva © E. Tarasti
Juhlat Musiikkimuseossa 23.11. ja Musiikkitalossa 24.11. 2021
Harva musiikin avantgardisti on tullut maassaan niin juhlituksi kuin Erik Bergman (1911-2006). Musiikkimuseo Fame Triplassa järjesti vastaanoton ohjelmanumeroineen 23.11. illalla ja Helsingin Kaupunginorkesteri antoi kokonaisen Bergmanille omistetun illan 24.11., jossa kapellimestarina oli Nils Schweckendieck, mukana Helsingin kuuluisa kamarikuoro sekä trumpettitaiteilija Pasi Pirinen. Svenska Kulturfonden oli kummankin tapahtuman takana ja luvassa on vielä vuoden 2022 symposium Bergmanista, jonka puheenjohtajana on tohtori Juha Torvinen.
Mikä Bergmanissa on yhä niin kiehtovaa ja etten sanoisi haastavaa? Bergman muistetaan superluokan vaativana kuoronjohtajana, jonka mieskuorolaulut on levyttänyt Matti Hyökki ja muita kuorolauluja juuri Schweckedieckin kuoro. Hän siis oli täysin kotonaan tässä genressa ja uudisti sitä. Uudisti? Tämä juuri on tyypillistä. Hänen jokaisessa sävellyksessään ilmenee joku uusi ennen kuulematon idea. Hän on sukua kirjallisuuden modernistille James Joycelle, jonka jokainen lause on kuin pommi. Tämän sanoi nuori Joyce-tutkija Helsingissä, Sayantan Dasgupta Bengalista. Niin on myös Bergmanilla. Hän haluaa aina yllättää, shokeerata ja menee mielellään siinä äärirajoille.
Kuulijalla ei ole helppoa! Mutta se oli Bergmanin mielestä hänen omaa syytään.Kuulijan tule sopeutua säveltäjän maailmaan ja oppia uusia kuulemistapoja. Säveltäjä ei voi mukauauta kansan musiikkimakuun, Muuten hän kadottaa itsensä. If it is art, it is not for all, and if it is for all it is not art, lausui jo Arnold Schönberg.
Sitten tulevat vielä nuo vaikutteet eri kulttuureista, sillä Bergman oli intohimoinen matkustaja, kävi kaikkialla maailmassa, valokuvasi, äänitti, keräsi soittimia. piti päiväkirjoja ensiksi yhdessä Solveig von Schoulzin ja sitten viimeisen puolisonsa näyttelijätär Christina Indrenius-Zalewskin kanssa. Noita hauskoja värikkäitä matkakuvauksia säilytetään Turun Sibelius-Museossa. Hän oli antropologi tavallaan eli hän oivalsi, että antropologi on se joka näkee oman kulttuurin vierain silmin ja vieraan kulttuurin omin silmin. Tai tässä tapauksessa ’kuulee’ ja ’korvin’.
Jo viime kesänä aloin kirjoittaa Bergman-tutkielmaa ja ryhdyin keräämään aineistoja. Partituureja on isot pinot, onneksi saatavilla, mutta äänitteiden kanssa tilanne on huono. En mm. vieläkään tiedä, mistä saisi kuullakseen Bardo Thödolin, Tiibetin kuolleitten kirjan äänitteen, yksi Bergmanin kehtovimpia musiikillisia kokeiluja etäkulttuurin musiikkikäytännöillä, temppelisoittimilla ja munkkien resitoinnilla. Onneksi hänen pääteoksensa ooppera Det sjungande trädet on kirjastoissa, näin sen ensi-illan aikoinaan oopperassamme.
Ei ole siis vain yhtä Erikiä vaan monta! Ei hän kuitenkaan ole nomadisäveltäjä à la Stravinsky, joka vaihtaa sävelkieltä kuin passia. Eikä musiikillinen turisti à la Darius Milhaud, joka toi Pariisiin Brasilian tangot baletissaan Le Bœuf sur le toit. Punainen lanka, joka kulkee läpi hänen tuotantonsa on 12-säveljärjestelmän. Rivi on se rakenne, joka kontrolloi hänen fantasiaansa ja sen pohjimmaltaan romanttista luonnetta. Romanttista? Kuulostaa uskomattomalta, mutta sitä mieltä ovat monet Bergmanista kirjoittaneet säveltäjäkollegat Paavo Heinisestä Mikko Heiniöön ja Kalevi Ahoon.
Musiikkimuseon illassa, jonka olivat järjestäneet sen johtajat Mikko Vanni ja Olli Ilmolahti kuultiin kaksi pianokappaletta Tunnelmakuva ja Danze senza nome op. 13 Jouni Someron hienosti tulkitsemina. Ne muistuttavat vielä hieman Palmgrenia tekstuuriltaan. Sitten kuultiin lauluja Kaijärven, Frödingin ja Gullbergin teksteihin ja edelleen Lauri Viidan runoon sävelletyt kahdeksan miniatyyriä nimeltä Onni. Ne esitti ilmeikkäästi ja dramaattisesti Hannu ilmolahti. Kyseessä oli yhtä paljn musiikkiteatteri kuin laulu. Ehdottomasti vaikuttava kokonaisuus. Lisäksi Christina Indrenius-Zalewski lausui Bergmania innoittaneita runoilijoita ja lopuksi tuon liikuttavan Solveig von Schoulzin runon, joka kuvaa Erikiä vaeltamassa kesäpaikkansa rannalla Grynnassa Uusikaarlepyyssä.
Kaupunginorkesterin konsertti alkoi Béla Bartókin neljällä kappaleella orkesterille, joita harvoin kuullaan, Niissä Bartók on vielä wagnerilaisen myöhäisromantiikan ja modernismin välimaastossa. Sitten seurasi Bergmanin Simbolo, hänen ensimmäisiä täysin sarjallisia teoksiaan Vogelin oppien jälkeen Sveitsissä. Jo Heininen totesi, että Bergman valitsee rivinsä intervallit niiden värien mukaan. On siis samalla aina koloristi – ja sitä tietä impressionisti. Simbolon rivi oli lisäksi hajautettu laajaan asetteluun, suuriin intervalleihin, jolloin harva pystyy kuulemaan itse riviä. Teos on hienostunut musikfresco tai oikeastaan sinfonia. Samassa mielessä kuin joku Debussyn La Mer tai Sibeliuksen Tapiola. Muutoin Bergman ei kirjoittanut sinfonoita. Olisiko siinä suomenruotsalaisen musiikin estetiikkaa, sillä Fredrik Pacius piti sinfoniaa ikävystyttävänä ja se oli pahinta musiikissa!
Väliajan jälkeen Kamarikuoro lauloi kolme Bergmanin laulua, erittäin tarkasti ja nautittavasti. Tämähän on Suomen paras ammattikuoro. Pidin sille kerran kursseja Sibelius-Akatemiassa musiikin historiasta ja estetiikasta. Kuoroteokset Sommarnatt ja Psalm op 50a ja Hommage à Béla Bartók edustivat Begmanin kuorotuotannon eri vuosikymmeniä. Edelleen kuultiin Bergmanin viimeinen teos Fantasia tai oikeastaan konsertto trumpetille ja orkesterille op. 150 (2003), Pasi Piriselle, maamme johtavalle trumpetistille kirjoitettu teos. Vaikka istuin kolmannella rivillä suoraan trumpetin edessä, ei se pistänyt korvaan, ja onneksi käytettiin myös sordinoa.
Illan päätti Seppo Pohjolan sinfoninen teos Juuret kantaesityksenä 2020. Jännittävää miten erilaisia tyylejä nykymusiikkiimme mahtuu! Tämä oli jokseenkin tonaalista, täyteläistä sinfonista tekstuuria, ekspressiivistä, vaikuttavaa, mutta hyvin kaukana jostain Bergmanista. Jedenfalls, hienoa että konsertti päättyi juuri näin aivan tuoreeseen luovaan kotimaiseen säveltaiteeseen.
Koko konsertin johti taidokkaasti ja fyysisesti eläytyen Nils Schweckendieck jota en ollut kuullutkaan aiemmin orkesterin äärellä. Mutta hänhän on all-around kapellimestari, kotonaan monissa eri kokoonpanoissa. Lisäksi väliajalla palkittin oopperalaulajatar Anu Komsi, hänkin Uusikaarlepyystä kuten Bergman, erityisellä huomattavalla palkinnolla suurista ansioistaan etenkin nykymusiikin tulkkina. Kiitospuheessaan illallisella Komsi kertoi muusikon taipaleestaan ja johtamastaan festivaalista, ja totesi sattuvasti, että nykyisin amatöörit hallitsevat eksperttejä ja niinhän se on nykyään vähän kaikessa!
– Eero Tarasti