Ensemble InterContemporain ja Enno Poppe Musiikkitalossa lauantaina. Kuva: Jari Kallio
Tämänvuotisen Musica Nova -festivaalin yksi huippuhetkistä koettiin lauantaina, kun Musiikkitaloon saapui todellinen uuden musiikin jättiläinen, Ensemble InterContemporain säveltäjä-kapellimestari Enno Poppen johdolla.
Liki vuosikymmen ehti vierähtää yhtyeen edellisestä Suomen vierailusta. Vuoden 2009 juhlaviikoilla EIC esiintyi perustajansa Pierre Boulezin sekä silloisen musiikillisen johtajansa Susanna Mälkin kanssa. Tuolloin, kuten nytkin, yhtyeellä oli tuomisinaan mitä kiinnostavin ohjelmisto keskieurooppalaista uutta musiikkia.
Musica Nova -konsertin ensimmäisellä puoliskolla kuultiin kaksi Ensemble InterContemporainin viime vuonna kantaesittämää teosta, Bruno Mantovanin lyömäsoitinkonsertto Cadenza no. 1 sekä Pierre–Yves Macén kaduilta taltioitua äänimateriaalia ja liveyhtyettä yhdistävä Rumorarium.
Mantovanin Cadenza no. 1 syntyi Ensemble Intercontemporainin lyömäsoittajan Gilles Durot’n aloitteesta. Nimensä mukaisesti konserton lähtökohtana on kandenssien virtuositeetti. Toisin kuin perinteisen konserton kontekstissa, Mantovanin teoksessa solisti ei ole kadenssissaan yksin, vaan saa seurakseen soitinyhtyeen.
Cadenza no. 1 etenee solistin johdolla yhtyeen peilatessa ja kehitellessä soolo-osuudesta poimittuja aiheita. Solistin soittimisto on sijoitettu lavan eri osiin; vibrafoni, kongit, tam-tam, putkikellot ja lautaset vasemmalle, marimba keskelle ja rummut, bongoista isorumpuun, oikealle. Näiden lisäksi yhtyeen soitinvalikoimaan kuuluu jousten, puhallinten ja vaskien ohella oma löymäsoittimistonsa, jotka on jaoteltu kahden muusikon kesken.
Tämän soittimiston mahdollisuuksia Mantovani käyttää herkullisesti hyödykseen niin sointivärien, tekstuurien kuin dynamiikankin suhteen. Cadenza onkin teos, jolla on välittömän lumoava vaikutus kuulijaansa.
EIC lyömäsoitinsolisti Gilles Durot Bruno Mantovanin teoksen parissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio
Solisti avaa teoksen konginiskulla, josta rakentuu vähitellen metallisen löymäsoittimiston kiehtova, kimmeltävien värisävyjen kudos, jonka lomasta aihelmat kulkeutuvat yhtyeen toistamiksi ja kehittelemiksi. Lyhyen välisoiton aikana solisti siirtyy lavan toiseen laitaan rumpujen luokse, aloittaen uuden jakson, jonka materiaali vaihtelee yksittäisistä rummuniskuista mitä monimuotoisimpiin rytmisiin kuvioihin.
Vuoroteltuaan aikansa näiden lyömäsoitinpattereiden välillä, solisti asettuu lopulta marimban äärelle, jolloin vuorupuhelussa yhtyeen kanssa avautuu jälleen uusi taso, kunnes musiikki palaa alun metallisiin sointimaailmoihin, saapuen näin päätökseensä.
Kautta Cadenza no. 1:n oli riemastuttavaa seurata solistin ja Poppen johtaman EIC:n saumantonta yhteistyötä. Durot’n hämmästyttävä ketteryys antoi Mantovanin riemukkaan kekseliäälle soolo-osuudelle jäntevän ja loogisena etenevän muodon, johon muu yhtye liittyi ihailtavan sulavasti. Harva teos on ensikohtaamisella tehnyt yhtä perinpohjaista vaikutusta kuin Cadenza no. 1. Erinomainen valinta konsertin avaukseksi!
Pierre-Yves Macén Rumorarium puolestaan rakentuu perin erilaiselle, mutta yhtä lailla vaikuttavalle vuoropuhelulle. Macén teoksessa yhtyemusiinki kietoutuu kadun äänistä koostettuun soolo-osuuteen, jonka toteutuksesta livetilanteessa vastaa sampleri, jonka ääressä työskenteli EIC:n erinomainen kosketinsoittaja Hidéki Nagano.
Ajatus jokapäiväisten äänien kytkemisestä osaksi sävellettyä musiikkia ei ole tietenkään mikään uusi innovaatio, mutta sen alituinen kiehtovuus piilee niissä moninaisissa mahdollisuuksissa, joiden kautta tätä integraatiota on mahdollista lähteä rakentamaan. Macén tapauksessa nämä arkipäiväiset äänet eivät ole niinkään kadun hälyä vaan varsin musikaalisia.
Monituiset katusoittajien esitysten katkelmat toimivat lähtökohtana yhtyemusiikille muodostaen kiehtovan moni-ilmeisen kokonaisuuden. Rytminen ketteryys ja voimalliset purkaukset vuorottelevat riemullisen ja jopa lyyrisen materiaalin kanssa varsin omintakeisella tavalla johtaen lopputulokseen, joka kurkottaa pitkälle pelkän säveltutkielman tuolle puolen muodostaen mitä puhuttelevimman kokonaisuuden.
Taltioidun materiaalin rakenne vaihtelee ambient-hälystä aina täysimittaisen musiikillisiin katkelmiin. Taidokkaasti rakennettu yhtyeosuus vuoroin myötäilee ja kehittelee taltioitua materiaalia, vuoroin taas asettuu sen vastavoimaksi.
Macén tulokulma akustisen musiikin ja taltioidun äänimaailman yhdistämiseen on kenties raikkain sitten Steve Reichin kekseliäimpien oivallusten. Lajissaan Rumorarium onkin mestariteos, joka sai Poppen johdolla Ensemble InterContemporainilta mitä mieleenpainuvimman toteuksen.
Illan jälkipuolella kuultiin Poppen Koffer (2012). Tämä puolituntinen soitinyhtyeteos perustuu viiteen katkelmaan vuosina 2011-12 sävelletystä IQ-oopperasta, joka nimensä mukaisesti käsittelee älykkyyden ja sen mittaamisen kysymyksiä. Vaikka Kofferilla on luonnollisesti siteensä oopperaan, muodostaa se siitä huolimatta oman, itsenäisen musiikillisen todellisuutensa.
Koffer ei ehkä ole Cadenza no. 1:n tai Rumorariumin kaltainen, välittömästi lumoava teos, mutta sillä on siitä huolimatta omat, vankat hyveensä. Oma jännittävä lukunsa on Kofferin sointimaailma, jota värittävät saksofoni ja Wagner-tuuba sekä retrohenkisiin tietokonesoundeihin assosioituva mainio kosketinosuus.
EIC:n ja Enno Poppen Musica Nova konsertin päätös Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio
Poppe rakentaa teoksessaan kiehtovasti erilaisia sointialluusioita, josta kasvaa jäntevästi rakennettu sointidraama, jossa taidokas kontrapunkti ja kekseliäät soolo-osuudet oivallusesti vuorottelevat. Säveltäjän johtaman Ensemble InterContemporainin upea esitys toi ajatuksia herättävän illan hienoon päätökseen.
– Jari Kallio
Ensemble InterContemporain
Enno Poppe, kapellimestari
Gilles Durot, lyömäsoittimet
Bruno Mantovani: Cadenza no. 1 (2018)
Pierre-Yves Macé: Rumorarium (2018)
Enno Poppe: Koffer (2012)
Musica Nova Helsinki. Musiikkitalo
Lauantai 9. 2. 2019, klo 19.15