”Eurooppa/Ehkä”-romaani ei ole mikään helppo koko kansan romaani. Mutta niille, jotka tuntevat sen omakseen, se hyvittää lukemisen rasituksen moninkertaisesti.
Sen sivuilta löytyvät sadat erilaiset eläjät, tutuiksi oletettavat ihmistyypit, oikeamieliset kristityt ja kieroon kasvaneet virheelliset ihmisolevaiset.
Eri kielet, maailmankatsomukset ja elämänpyrkimykset risteilevät ja törmäävät toisiinsa, jos ”lintujen lait” eivät päde heidän elämässään. Tarkoitan tätä salaista kenttää, josta Tarasti kirjoittaa: parvien kentän ollessa viritettynä linnut eivät törmäile toisiinsa, vaikka ne liikkuvat suurilla nopeuksilla ja kääntyvät samanaikaisesti vietin osoittamaan suuntaan.
Helppo tämä kirja ei ole senkään vuoksi, että lukija saa ehtimiseen lavata sanakirjoja, jos on saatava selvää dialogista, jonka kieli saattaa olla melkein mitä vain Euroopan valtakielistä. Lukija saa oivalluksen hetkiä. Jos hän pitää satiirista, niin siitä saa nauttia ja sitä riittää! Syvälliset elämänkysymykset riipaisevat yllättävinä Euroopan ”suurten kirjailijoiden” ilmaantuessa areenalle nuorten nerojen lainauksissa. Ei niitä voi sivuuttaa, niitä jää pohtimaan.
On ilmeistä, että kykyjen keskuudessa vaikuttava muusa, Sandra, tuottaa huimaavia näkökulmia patavanhoillisen kartanon kulttuuriin. Syntyy monitasoista luovaa toimintaa niin musiikin kuin kuvataiteen ja filosofian alalla. Nuoret odottavat haastajaansa löydettyään ideansa, jolla kaataa vallassa olevat viisaustieteen tukipylväät.
Kirjassa on hauskoja episodeja, mutta maailman julmuus raottaa myös esirippuaan, jonka takaa paljastuvat tapaukset saattavat kumminkin kääntyä valoisiksi. Sivuilla on hyvän tuulen aaltoja, teemojen sirkkalehtiä tai jykeviksi ontologian kysymyksiksi asettuvia sitaatteja.
On kukkaan puhkeavia älyllisiä virityksiä ja nautintoa tuottavia ajatuksia siitä, kuinka asioita voi suomeksi noinkin ilmaista. Mutta onhan Eero Tarasti väitellyt tohtori ja professori, muusikko ja semiootikko, kuuluisa tiedemies ja aiemmin romaaneja julkaissut kirjailija.
Suomenkieli on joskus ”sietämättömimmillään”. Se on sitä pitkissä sanoissaan tai henkilöissä, jotka ovat ”Männer ohne Eigenschhaften”. Se on sitä kun yritämme joskus määrittää ”kansojen tehtäviä”.
Onko kasvatuksen päämäärä ”saattaa ihminen tietoiseksi siitä, mikä hänessä on sisintä ja parasta?” Mietipä, lukija sitä! Riittääkö ihmiselle pelkkä oleminen? Vahvistavatko kilvoittelun vaivat ihmissukua, onko kärsimysten aika yksilöä jalostavaa ja kansaa kohottavaa?
Kirja ei tokene lukijan valtaan helpolla. Jos otan teoksen lukeakseni sen muutamassa päivässä ja yössä, se saattaa kurittaa erilaisilla vaikeuksilla niin että lukijana haron vastaan ja sanon: ”Eivät nämä henkilöt ole stereotyyppejä, vaikka romaanin lopulla voisi sellainenkin ajatus tulla mieleen. Hän ei elä kuin robotti, jollainen saattaa tulla mieleen, kun Lévi-Straussin retkikuntaan hakeutunut tutkija hylkää rakastettunsa Sandran ja alentuu sivistyksensä lakeja uhmaten pelkkien viettiensä valtaan (Tullio).
Pidin romaanista, sen filosofiasta, jonka tueksi rakennettu henkilögalleria on siedettävissä. Voi, kunpa Sandran kävisi lopulta hyvin!
— Raimo J. Kinnunen
Eero Tarasti: Eurooppa/Ehkä. Athanor, 2016
Musiikkitieteen emeritusprofessori Eero Tarastin uudessa romaanissa nuori työtön matkatoimistovirkailija Jarru herää yksiössään jossain pohjoisen Euroopan kaupungissa. Hän tutustuu läheisen ränstyneen huvilan iäkkääseen asukkiin, venäläiseen Sandraan, joka kirjoittaa elämästään romaania. Rouva palkkaa hänet sihteerikseen. Sandran tarina alkaa vuonna 1939 virolaisessa kartanossa Villa Nevskissä, johon kokoontuu laaja suku perinteiselle elokuun päivälliselle. Paikalle tulee perheenjäseniä Euroopan kaikilta kulmilta, Italiasta, Ranskasta, Englannista, Saksasta, Kreikasta, kukin omine tapoineen ja erikoisuuksineen. Kolme italialaista veljestä Giorgi, Tullio ja Paolo ovat ihastuneita Sandraan, jonka on vaikea valita. Romaanin toisessa osassa vanha maailma on kadonnut, palaamme sodan jälkeiseen kartanoon, ja matkaamme eksistentialistien Pariisiin, strukturalistien Brasiliaan ja –Siperiaan. Lopussa eeppinen tarina ja kehyskertomus kohtaavat toisensa.