John Adams: Doctor Atomic
Kansallisooppera 9.11.2011
Ohjaus: Immo Karaman
Jaakko Kortekangas, Rolf Broman, Per-Håkan Precht,
Sabina Cvilak, Sari Nordqvist, Nicholas Söderlund,
Hannu Forsberg, Joonas Eloranta
Kansallisoopperan kuoro ja orkesteri / Stuart Stratford
Ensimmäisen atomipommin räjäytyksestä ja sitä edeltäneestä kehitystyöstä kertova Doctor Atomic (2004-05) on John Adamsin (s. 1947) näyttämöteoksista mittavin ja monisyisin. Sen 558 partituurinsivua sisältävät säveltäjänsä rikkainta ja puhuttelevinta musiikkia. Adams virittää keinovaransa äärimmilleen kääntäessään dokumenttimateriaaleista, runokatkelmista ja hindujen pyhistä teksteistä kootun libreton soivaan asuunsa tehden oopperasta samanaikaisesti sekä jännittävää science fictionia että puhuttelevaa moraalista dialogia.
Adamsille tyypilliseen tapaan Doctor Atomicin partituuri on täynnä vaikeasti kontrolloitavaa energiaa avaustahdeista aina viimeisiin sointuihin saakka. Oopperan avaavat riipivät, massiiviset vaskisoinnut ja patarumpujen armoton pulssi. Jo avaus luo tietyn peruuttamattomuuden tunteen, joka huokuu läpi kolmetuntisen oopperan.
Alkukuoron jälkeen kuulija viedään suoraan salaisen operaation ytimeen, jossa Manhattan-projektin johtaja J. Robert Oppenheimer pyrkii saattamaan ryhmänsä työn sen huipennukseen, ensimmäisen atomipommin koeräjäytykseen. Ensimmäinen näytös esittelee projektin keskeisten tutkijoiden ja sen sotilaallisen johtajan, kenraali Leslie Grovesin sekä heidän vastavoimansa, Oppenheimerin vaimon Kittyn ja tämän intiaanipalvelijan Pasqualitan.
Oopperan henkilöt edustavat kahta maailmaa, jossa miesten sodankäynti ja naisten rauhantyöt vuoroin törmäävät ja vuoroin puhuvat toistensa ohi. Oppenheimer on mieshahmoista ainoa, jonka kokemusmaailma irrottautuu välittömästä todellisuudesta kurottaen niin Baudelairen kuin Bhagavad-Gîtân maailmaan. Libreton teksteiksi nämä on valittu, koska Oppenheimerin tiedetään lukeneen niitä Los Alamosissa räjäytyksen alla. Kitty Oppenheimerin äänenä toimivat puolestaan Muriel Rukeyserin aikalaisrunot.
Ensimmäinen näytös kiitää läpi räjäytyksen valmistelun kiihkeiden tunnelmien pysähtyen vasta viime metreillä Oppenheimerin vaikuttavan pelkistettyyn aariaan, jonka tekstinä on John Donnen sonetti Batter My Heart Three Person’d God. Sonetin teksti tiivistää Oppenheimerin aseman moraalisen ongelman ja Adams jättää musiikillaan kuulijaan syvän vaikutuksen.
Adamsin mestarillisesti orkestroitu, tonaalisuuden rajoilla seikkaileva musiikki tuo toistuvasti mieleen Benjamin Brittenin ja Dmitri Shostakovitsin. Lisäksi partituurin rivien välissä kummittelee Edgar Varèse, jonka musiikki onkin ollut Adamsille tietoinen esikuva Doctor Atomicin sävellystyössä.
Toisessa näytöksessä kuulija tempaistaan mukaan äärimmilleen jännitettyyn lähtölaskentaan, jonka katkaisevat välillä Rukeyserin ja Bhagavad-Gîtân visiot. Kuulija huomaa vähitellen odottavansa räjähdystä yhtä kiihkeästi kuin kenraali Groves ja tiedemiehet näyttämöllä. Kun lyömäsoittimet saattelevat iskuillaan ajan viimein räjäytyshetkeen, saliin laskeutuu hiljaisuus, jossa kaikuvat Hiroshiman räjähdyksestä selvinneiden puheenkatkelmat. Ristiriidan ja hämmennyksen kokemus on voimakas, ja oopperan synnyttämät ajatukset pyörivät mielessä pitkään.
Niin kerronnallisesti kuin musiikillisestikin Doctor Atomicista olisi voinut tulla saarnaava ja latteakin, mutta libreton hienovarainen ironia ja absurdius sekä Adamsin kekseliäs musiikki pelastavat oopperan näistä ansoista tyylikkäästi. Kansallisoopperan Doctor Atomic on orkesterin ja kuoron huikea voimannäyttö. Kapellimestari Stuart Stratford pitää Adamsin musiikin tyylikkäästi kontrollissa ja onnistuu pitämään jännitteen yllä läpi molempien näytösten. Solisteista mieleenpainuvimpia olivat Sabina Cvilak (Kitty), Sari Nordquist (Pasqualita) sekä nimiroolin esittänyt Jaakko Kortekangas.
Saarbrückenin oopperan alkuperäistuotantona syntynyt Immo Karamanin näyttämöohjaus sisältää monia vahvuuksia. Erityisesti Kitty Oppenheimerin hahmoon on saatu syvyyttä. Myös kuoron monipuolinen ja kekseliäs toiminta lavalla on ilahduttavaa. Sen sijaan näyttämöllisesti Oppenheimer tuntuu monesti jäävän muiden jalkoihin. Kenraali Grovesin ja Tellerin repliikkien ironiaa ja abusrdia komiikkaa alleviivataan myös turhanaikaisesti, ikään kuin katsojan kykyihin ei luotettaisi tarpeeksi. Ja täytyypä tosikkokatsojan sanoa sekin, ettei näyttämötoimintaan lisätty pin-up-elementti oikein istu kokonaisuuteen.
Lavastus ja valaistus myötäilevät ja vahvistavat Adamsin musiikin vaikutusta hienosti. Kaikkiaan Doctor Atomic tarjoaa voimakkaan kokemuksen, joka nousee tasolle, jossa – Nikolaus Harnoncourtia lainaten – taide on muutakin kuin mukava lisä arkeen.