Giovanni Battista Tiepolo, 1757. Mercurius ilmestyy Aeneakselle.
Kun sanoo Dido tulee mieleen Kartago – ja se taas herättää eloon sanonnan: Ceterum censeo Carthaginem esse delendam, jota Cicero toisti Rooman senaatissa: Muuten olen sitä mieltä, että Kartago on hävitettävä. Mutta Didon ja Aeneaksen lemmentarina kiehtoi monia kuvaamataiteilijoita, kirjailijoita ja muusikkoja myöhemmin. Shakespeare mainitsee sen kymmeniä kertoja draamoissaan ja oopperoita syntyi renessanssista lähtien runsaasti. Kuuluisin niistä on tietenkin Henry Purcellin vuodelta 1689. Vaikka teos on kestoltaan sangen lyhyt, pidetään sitä barokin oopperan, ja erityisesti englantilaisen, helmenä. Libreton laati Nahum Tate ja se perustui Vergiliuksen Aeneadien versioon. Muistan joskus soittaneeni Muzio Clementin pianosonaattia otsakkeelta Didone abbandonata, Hylätty Dido.
Le Guerchin, 1631. Didon kuolema.
Oopperan keskeinen henkilö on tietenkin Kartagon kuningatar Dido, mutta tarinaa ei voi ymmärtää ottamatta huomioon kuka oli Aeneas. Hän oli Troijasta paenneita sankareita, joka etsi turvapaikkaa Välimerellä kunnes jumalat neuvoivat menemään Kartagoon. Dido oli sinne perustanut valtakuntansa, saatuaan pienen maapalstan aikoinaan, jonka laajuudeksi barbaarikuningas määräsi härän nahan. Mutta neuvokkaana Dido leikkasi nahan suikaleiksi ja ympäröi yhden kukkulan. Dido kävi taistelua veljensä Pygmalionin kanssa ja joutui tuhoamaan ensimmäisen miehensä kulta-aarteen mereen. Sitten saapuu Aeneas ja he ihastuvat toisiinsa. Mutta pian Jupiter ilmoittaa Mercuriuksen kautta, että Aeneakseon palattava Italiaan suuriin tehtäviin. Ne eivät olekaan vähäisempiä kuin Rooman perustaminen. Aeneas jumaliapelkäävänä suostuu lähtemään sydän murtuneena. Kun Dido huomaa Aeneaksen laivojen lähteneen, hän surmaa itsensä , eräiden versioiden mukaan miekalla tai hyppäämällä rovioon, jossa piti poltettaman kaikki Aeneaksen jättämät tavarat. Myöhemmin Aeneas kohtaa Didon manalassa, mutta Dido ei ole häntä enä tuntevinaan.
Kaikin mokomin, ei Purcellin oopperaa seuraavan – ja etenkään tässä Koko-teatterin versiossa – tarvitse tuntea näitä mutkittaita mytologioita. Esitys ensi-illassa 6.9. todisti ennen kaikkea, että pienillä keinoilla voidaan tuottaa erittäin kiehtovaa ja täysipainoista oopperaa. Orkesterina oli evain Ensemble Nylandian kvartetti Matias Häkkisen johdolla cembaloilla ja uruissa, Maisa Ruotsalainen ja Anna Pohjola barokkiviuluissa ja Lassi Kari kontrabassossa. Ohjaus oli muutoin Anselmi Hirvosen ja se otti hauskalla tavalla huomioon esityksen perusidean. Se oli taas lähtöisin sopraano Laura Pyrröltä.
Laura Pyrrö. Kuva © Mika Kirsi.
Teoksen yhtenäisyyden sai aikaan Pyrrön ”antropologinen” kokemus Beninissä Afrikassa taiteilijayhteisössä Villa Karossa; se antoi uuden, raikkaan ja värikkään tulkinnan koko teokselle. Taustalle projisoidut aavikko- ja merimaisemat olivat Pyrrön ottamia valokuvia ja samoin näyttämölle levitetyt upeat afrikkalaiset kankaat, sekä laidalle sijoitetut rummut. Purcellin juonessa jumalat ovat juonittelevia ilkimyksiä, jotka saavat aikaan rakastavaisten tragedian. Tässä mukaan tulee afrikkalaisen magian elementti, jota hienosti tehosti alkuperäinen beniniläinen tanssija Dominique Sossou, vaikuttava kehollisessa virtuositeetissaan. Pyrrö harrastaa nykyisin kulttuurien välisiä kohtaamisia, sillä hän on myös ollut esittämässä intialaisaiheista teoksia kuten Gustav Holstia.
Lavalla Pyrrö on perfektionisti joka suhteessa, erittäin uskottava Dido, kaunotar ja vokaalisesti äärimmäisen hallittu. Koko oopperahan huipentuu lopussa Didon valitukseen, jota kaikki maailman johtavat sopraanot ovat laulaneet, Maria Callasta myöten, erillisenä numerona. Mutta ei Aeneaskaan jäänyt jälkeen Didosta lavalla, häntä esitti Matias Haakana, näyttämöllisesti vangitseva, intohimoinen rakastaja, mutta aina tietyn älyllisen etäisyyden säilyttävä kuitenkin. Hyvin ilmeikkäät silmät heijastivat hänen surullista kohtaloaan. Didon sisar Belinda on olennainen elementti, häntä lauloi Ulla Paakkunainen – vähän niin kuin Brangäne Tristanissa – velhotar ja noidat Mari Hautaniemi, Mette Heikkilä ja Marion Melnik oli ohjattu liikunnallisesti aktiivisiksi. Merellisen elementin toi Olli Tuovinen, hän oli hieman kuin Lentävästä hollantilaisesta raisuine tansseineen. Muutenkin tuli mieleen, miten monia myöhempiä oopperakohtauksia palautuu jo Purcelliin: velhottaren ilmaantuminen Aeneaalle on kuin Brünnhilden saapuminen Siegmundin luo, erona se, että Aeneas suostuu kehoitukseen; noitien naurukuoro – Paciuksen kyproslaiset tytöt jne. Kaari-ensemble-kvartetti esiintyi: Henrietta Grünn, Tanja Samulin, Satu Koponen ja Loviisa Hynninen. Anna Rouhun valosuunnittelu tuki joka kohtausta.
Kyseessä oli siis pienin keinoin toteutettu yhtenäistaideteos. Olisin valmis katsomaan uudestaan. Barokkimusiikin päälle lisätyt elementit, rummutukset ja tanssit eivät lainkaan häirinneet, vaan tukivat esityksen perusideaa, joka perustui Laura Pyrrön taiteellisiin kokemuksiin ja aineiston tuottamiseen. Ehkä oli hyvä, että laulettiin suomeksi, näin oopperan varsinainen sanoma, hylkääminen ja uskollisen rakkauden teema painui selvästi kuulija/katsojan tajuntaan. Tämä on produktio, joka on varmaan helpostikin liikuteltavissa, joten tätä kannattaisi kyllä viedä Välimeren maihin, joissa meri-elementti ja historia ovat tuntuvilla ja Afrikka likellä, vaikka Kreikkaan, Italiaan, Ranskaan tai Espanjaan. Produktion tuotti Opera artico -yhdistys ja paikka eli Koko-teatteri Hämeentien alkupäässä sopi sille oivasti. Viimeksi näin Dido ja Aeneaksen Pariisissa, pikkunäyttämöllä, pääroolissa provencelainen Johanne Cassar.
– Eero Tarasti