Eliza Radzivillin lyijykynäpiirustus (1826) Chopinista.
Balderin salissa Helsingissä 1.6.2022 osana Aino Acktén kamarifestivaalia
Mikä houkuttelee runsaan yleisön aina kuuntelemaan Janne Mertasen konsertteja ja erityisesti silloin kun hän soittaa Chopinia? Joku salaisuus siinä täytyy olla. Mutta syy on yksinkertaisempi kuin arvaakaan: vaikka kuulemme sadannen kerran nokturnot, poloneesit ja impromptut, ovat ne aina kuin uusia, koska tässä toteutuu se Marcel Proustin idea (kylläkin näyttelijätär Bermasta alias Sarah Bernhardtista), että esittävä taiteilija on vain ikkuna itse teoksen maailmaan. Mertasen soitossa pääsemme aina ikään kuin suoraan zu den Sachen, Chopinin säveltäjäegon ytimeen. Ja kaikki syntyy hänen käsissään uudestaan ja tuoreena kuin ensi kerralla.
Tällä kertaa konsertin painopiste oli aivan lopussa, h-mollisonaatissa, joka on monessa mielessä avain Chopinin muotokieleen ja estetiikkaan. Sonaattimuoto oli jo ongelma romantikoille, jonka jotkut ratkaisivat muuntamalla se yksiosaiseksi. Chopinilla säilyy klassinen jako neljään osaan, allegro maestoso, scherzo, hidas osa ja finaali. Finaalin epätoivoista ja samalla toiveikasta laukkaavaa rytmiä edeltää hitaan osan kuin hidastettu tanssi, aavemainen, transsendentaalinen, kaiken pysäyttävä romantiikan uni… jota seuraa sen hurmio, Rausch, käyttäkseni Nietzschen termejä eli ne muodostavat yhdessä apollonisen ja dionyysisen vastakohdan.
Finaali on balladimainen alinomaa toistuvine ja alati kasvavine kolmijakoisine kuvioineen – vähän samaa kuin Beethovenin Myrsky-sonaatissa tai tunnelmaltaan kuin Appassionatan finaalissa tai miksei Schubertin Erlkönigissä. Mutta jos ne päättyvät mollin dysforiaan, tarjoaa Chopin kuitenkin euforisen riemuitsevan katarsiksen lopussa. Joka tapauksessa tuon yksinkertaisen aiheen toistossa ja hillittömyydessä on jotain pelottavaa, julman kauhistuttavaa. George Sandin kuvaus sairaasta Chopinista Mallorcalla tulee mieleen: kerran hän saapui poikansa Mauricen kanssa autioon luostariin ja kohtasi ”Chopinin (pâle devant son piano les yeux hagards et les cheveux comme dressés sur la tête. Il lui fallait quelques instants pour nous reconnaître…) kalpeana pianonsa ääressä silmät harittaen ja hiukset liimautuneina pään yli, kesti tuokion ennen kuin hän tunnisti meidät”. (Sand: Histoire de ma vie, s. 419). On tietysti aina vaarallista vetää suoria johtopäätöksiä säveltäjän elämästä hänen musiikkiinsa, mutta tässä tapauksessa tunnelma on samanlainen. Joka tapauksessa niin kuin Aristoteleen tragediassa tämä osa herättää yhtaikaa kauhua ja nautintoa. Mutta se on myös likellä triviaalia, mikäli sen rytmiä kuuntelee ikään kuin Kolme iloista rosvoa…tai Jos metsään haluat mennä nyt.… Oli miten oli, Mertanen vei tämä osan briljanttiin päätökseensä.
Chopinillä on yleensä paljon koruilua eli bel canton jäljittelyä, ja peruskysymys on, ovatko ne vokaalisia vai instrumentaalisia. Tämähän oli ongelma jo Bachin fuugien teemoissa Guido Adlerin mukaan. Mozartilla tällaiset figuroinnit ovat ehdottomasti laulullisia, mistä seuraa, että kaikkien äänien tulee kuulua. Chopinilla kuitenkin ne ovat yhtälailla soittimellisia, huikeita ryöpsähdksiä, milloin kuiskaavia, milloin täynnä pieniä rubatoja, jotka ovat tunnetusti Chopin-tyylin a ja o. Jos ne soittaa yhtenä kimppuna, täytyy käden olla äärimmäisen rento, kuin riepu itse aiassa, jolla ne pyyhkäistään. Tätä tekniikkaa Mertanen sovelsi konserttinsa pienemmissä alkunumeroissa.
Konsertin ohjelma oli hienosti suunniteltu, se alkoi Sibeliuksella ja päättyi ylimääräisenä kuultuun Kuuseen. Sitähän ranskalaiset ihailevat, koska sen harmoniat muistuttavat chansonia Feuilles mortes. Mutta alun kansansävelmämuunnelmat Mertanen tavoitti mielestäni suomalaisemmin kuin moni muu. Niissä oli tuota synkkää, tummaa hurjuutta. Minun kultani –sävelmä on luultavasti peräisi D. Hahlin ylioppilaslauluvihkosta (1871) ja samaa sävelmää käytti Busoni Finnische Balladessaan. Se tunnetaan myös uskonnollisena lauluna Täällä Pohjantähden alla ompi kotimaani, mutta tähtein tuolla puolen toisen kodin saamme. Velisurmaaja on osa, jonka merkityksen tuntee vain suomalainen, joka on nähnyt Gallén-Kallelan maalauksen pojasta ja äidistä ja tietää nuo säkeet Mistäs tulet kustas tulet poikani poloinen. Tämä musiikki avautuu siis vasta tämän ikonografian ja hermeneutiikan kautta. Mertanen sai osasta vertahyytävän dramaattisen yksinkertaisin keinoin. Mutta Kuusi, ah, ei siihen koskaan kyllästy. Nyt se kuultiin chopinmaisilla rubatoilla varustettuna, hienostuneena salonkikappaleena, joka ei astunut kaikessa ilmeikkyydessään ulos tämän genren rajoista, kuten joskus kuulee.
Niin, Mertasen tulkintoihin ei koskaan kyllästy, koska niissä musiikki on ihmisen puhetta ihmiselle kuten professori Timo Mäkinen aikoinaan sanoi.
Aino Acktén kamarifestivaalilla tuntuu olevan oma yleisönsä. Paikalla oli suurlähettiläitä Huhtaniemestä Reinilään ja pianisteja Hui Ying Tawaststjernasta (juuri palannut pianokilpailun jurysta Georgiassa) Päivi Nuottamoon (joka myös aikoinaan esitti h-mollisonaattia Chopin-kilpailussa) ja Matti Perttulaan. Tällainen seurapiiritapahtuma on luonnollisesti omiaan juuri Chopinin kuuntelulle.
– Eero Tarasti