Tapio von Boehm ja Cecilia Damström. Kuva © Eila Tarasti.
Cecilia Damström Festival. Sunnuntaina 9.3.2025 klo 17. Ritarihuoneella (House of Nobility). Hedvig Paulig, sopraano; Uuden Ajan Ensemble; Tapio von Boehm, kapellimestari
Vai pitäisikö sanoa ’huuto’, sillä kyseessä oli sangen julistava tilaisuus, tuli mieleen ranskalaisen intellektuellin Jacques Attalin teos Les bruits (Hälyjä), jossa hän oletti, että musiikin muutokset edeltävät ja ennustavat yhteiskunnan kriisejä. Damström tahtoo painokkaasti olla kantaaottava säveltäjä, vaikka tämä termi liitetään usein sosialistiseen realismiin. Sen hän nyt toki kiistää selvästi illan viimeisen teoksen huumoria viljelevällä päätösosalla, kun hymni ”Oi suuri ja mahtava Neuvostoliitto” muuntuu groteskiksi irvikuvaksi musiikissa, joka kuvaa jätteiden virtaamista mereen. Hieman niin kuin Berliozin Fantastisen sinfonian lopussa idée fixen vääristyneet variantit noitien sapatissa.
Tähän festivaaliin, joka oli, sanottakoon se heti, ehdoton merkkitapaus musiikkielämässämme ja uudessa säveltaiteessamme, kuului kuusi teosta vuosilta 2011-2020, siis melkoinen läpileikkaus säveltäjän tähänastisesta tuotannosta. Eteemme hahmottui vahva, itsenäinen säveltäjäprofiili, taiturimainen orkesterin käsittelijä ja sisällöltään painavaa lajia. Richard Wagner sanoi kerran vaimolleen Cosimalle, että ”muusikko, joka ei ymmärrä ideoiden maailmaa, on kuin nauta [kaikella kunnioituksella eläimiä kohtaan!] … ja hänen olisi parempi tehdä jotain aivan muuta”.
Damströmiltä ei ideoita puutu. Kaikki teokset olivat sangen ohjelmallisia, joista lyhennelmät olivat luettavissa käsiohjelmassa. Tosin siinä sanottiin: ”Puita säästääksemme konserttiohjelman pidemmät teostekstit löydät QR-koodilla!” Luin ne vasta konsertin jälkeen; ne vyöryttivät eteen suuren määrän vakavoittavia faktoja mielenterveyden ongelmista, jotka koskettavat kaikkia, ahneuden kuolemansyntiin, pakolaisuuteen, ilmastokatastrofiin ja jätteiden tuhoamiseen saakka. Kieltämättä ne muodostivat jo pelkkinä vihjeinä kaikkia liikuttavan, jopa järkyttävän kontekstin, jossa teoksia kuunteli. Mutta parempi näin väljässä muodossa, sillä musiikki on aina musiikkia, se on oma maailmansa ja vaikuttaa kuulijaan vain sillä, jos on vaikuttaakseen. On olemassa paljon eettistä, jaloon päämäärään pyrkivää taidetta, joka on valitettavasti taiteena tylsää. Eli politiikan professori Heikki Patomäen lanseeraama käsite: kontrafinaliteetti kiteyttää tilanteen: päämäärä voi olla ylevä, mutta tulos jotain aivan vastakkaista. Toivottavasti en nyt tuonut liikaa kriittisiä aspekteja, sillä Damströmin musiikki valloittaa kuulijan välittömästi sellaisenaan musiikillisilla kvaliteeteillaan. Hän on todellakin Suomen johtavia nykysäveltäjiä!
Konsertissa oli kaksi puoliskoa: ennen väliaikaa kuultiin kolme teosta, jotka käsittelevät ihmisen eksistentiaalisen, henkilökohtaisen elämän asioita. Sitä vastoin jälkipuoliskon kolme teosta nostivat esiin yhteiskunnallisia aiheita. Vähän niin kuin Pariisin koulukunta puhuu psykosemiotiikasta ja sosiosemioiikasta – ja itse käytän teorioissani termejä Moi (ransk. Minä) ja Soi (yhteiskunta). Mietin oliko tällä kahtiajaolla seuraamuksia säveltäjän tyylin suhteen. Ehkä lähinnä siinä, että jälkipuolisko oli, jos mahdollista, vielä dramaattisempaa ja painokkaampaa kuin alkupuolisko.
Damström noudattaa Richard Straussin ohjetta, kun tämä kuuli Stravinskyn Sacren: täytyy aloittaa heti mukaansa tempaavasti, ei epäröiden. Nixus-teoksen (op.75, 2020) musiikki loi eteemme kuvan katastrofista, sointi oli harkitun brutaalia, kakofonista, toistoa käytettiin paljon hyväksi. Adorno olisi laskenut tämän musiikin samoin kuin Stravinskyn ensin mainitun teoksen psykoanalyyttisesti katatonisen tilan kuvaukseksi. Ensimmäinen taite sujui näisssä merkeissä, mutta toinen taite oli hallusinaatiota, irreaalista, tuota Adornon ’fantasmagoriaa’ , jos nyt saa vielä häntä lainata. Mutta patarumpjen myötä palattiin alkuosan tunnelmaan, shokkiefekteihin, joskin välillä musiikki muuttui kuin kuplivaksi sateeksi (vähän niin kuin Sibeliuksen Tapiolan lopussa, muistaakseni), ja oli myös ironisia, kuin naurua matkivia eleitä.
Toinen teos oli laulusarja nimeltä Dagbok (2011-2013), ilmeisesti viiden laulun runot olivat säveltäjän itsensä laatimia. Niiden perussävy oli melankolinen, surullinen: Jää, Et sanaakaan, Kylmempi, Polut ja Minä haluan, kuin kaikki jotain hylkäämistä heijastellen ja pohtien. Säestyksen ostinato väreili, oli rytmiltään eloisa, melodinen; puupuhaltimilla itsenäiset linjat kuin eri polkuja ikonisesti jäljitellen. Hetkittäin oltiin kuin ei-dissonoivassa vokaliisissa. Hedvig Pauligin mielestäni tummasävyinen ja kaunis sopraano sopi erinomaisesti tähän yhteyteen. Laulutyyli oli jotain linjalla Sibelius – Richard Strauss – Alban Berg. Musiikki oli varmaan sarjallista, mutta rivi oli valittu niin, että siinä ei ollut repiviä intervalleja, vaan konsonoivia ja pehmeitä. Ja tämä saattaaa olla Damströmin harmonisen kirjoituksen ydin muuallakin: orkesterin kaikkein väkevimmissä nousuissa sointi säilyttää esteettisyytensä eikä ylitä kuulijan kipukynnystä.
Lucrum (op. 57, 2018) oli saanut innoituksensa synnistä ’ahneus’ , kuten jo todettiin. Tuli mieleen La Bruyèren klassikkoteos Luonnekuvia 1600-luvulta, jossa kuvataan erilaisia karaktäärejä. Jousien itsepintainen kuviointi sai kasvaa aina enemmän ja enemmän juuri niin kuin ahne haluaa aina vain lisää. Yksi saksalaisen ravintolan prinsiippi on Lieber etwas gutes und dafür ein bisschen mehr (Mieluummin jotain hyvää ja sen päälle vielä lisää…). Tätä neuvoi eräs musiikintutkija soveltamaan Wagnerin melodiikkaan…. mutta yhtä hyvin se käy tähän.
Väliajalla käytiin innokkaita keskusteluja musiikista, yleisöä oli runsaasti, ja valtaosa nuorempaa väkeä. Orkesterikin, joka soi rikkaasti ja täyteläisesti, intohimoisen rohkeasti, koostui nuorista ammattimuusikoista ja opiskelijoista Tapio von Boehmin määrätietoisen mutta samalla vivahteikkaan johtamisen myötä. Tämä nuori kapellimestari on aivan omassa lajissaan perustamansa orkesterin kanssa, jonka ansiona on ollut esittää valtaisa määrä kotimaisten nuorten säveltäjien teoksia. Niiden pitkä luettelo löytyi ensin mainitun QR-koodin takaa. Mutta oli orkesterin joukossa kokeneempiakin soittajia, kuten Jyväskylän kaupunginorkesterin aiempi konserttimestari Harri Forstén, joka jatkaa aktiivisesti viulistin uraansa.
Väliajan jälkeen kuultu Tundo (op.49, 2016/2018) oli omistettu kaikille pakolaisille. Miten järkyttävän aktuelli aihe. Sotaa kuvataan aivan kuin Pendereckin Fluorescencesissä sireenimäisillä hälytyssignaaleilla. Tutti ja soli vuorottelivat. Pakolaisten vaellusta ilmennetään eräänlaisella kävelyaiheella – vähän niin kuin Stravinskyn/Cocteaun Sotilaan tarinassa.... il a beaucoup marché… mutta lopussa oli tonaalinen yllätys: jousten nouseva terssi ja kolmisointua!
ICE (op.77, 2021) paneutui ilmaston lämpenemiseen. Sen piti esittää sulavia jäätiköitä. Miten musiikilla voi kuvata jäätä? Ei tullut mieleen muita ennakkotapauksia kuin Debussyn Les pas sur le neige. Damströmin teos alkoi lumoavan kauniilla harpun ja piano arpeggiolla. Ajattelin heti, ah, tämän haluaisin kuulla vielä uudestaan – ja katsoa partituurista, miten se oli tehty. Onneksi säveltäjä antaa sen palata aivan lopussa, siis musiikillinen anafora, joka saa symbolisen merkityksen eli herättää toivon, että jää voi vielä palata kaikkien pelastukseksi. En muista, että Bachelardkaan olisi kuvannut jäätä missään muodossa eri elementtien, maan, tulen, veden ja ilman filosofiassaan. Tapahtukoon se siis musiikin keinoin. Aaltomaista liikettä, räikeitä kauhunhuutoja, mutta ei ylittäen siedettävyyttä.
Viimeinen teos toi yllätyksen: huumorin. Wasteland (op. 81, 2021-2022) seuraa kolmen vaatteen matkaa lajittelukeskuksen kautta polttolaitokseen, jonne kuulemma 80% vaatteistamme päätyy ja muuntuu myrkyllisiksi päästöiksi mereen. Tämä teos on siis yhtälailla ekologinen kuin muutkin edellä puolustaen kierrätystä. Kyseessä on niin ikään myös postmoderni sävellys lainauksineen, jotka tunnistaa helposti. Jo joutui armas aika ja suvi suloinen toistuu miltei johtoaiheen omaisesti, mutta esiin sukeltaa myös Bizet’n Carmenia ynnä muita, virran kuvauksessa jopa Smetanan Moldauta. Ja todellisena shokkiefektinä raikui Oi suuri jamahtava Neuvostoliitto tavalla, joka on ilman muuta pilailevaa aitoa postmodernia naurua menneelle. Damström harrastaa saman soinnun repetitiota aksentoituina koko orkesterin voimin ikään kuin vakuuttaakseeen ja suorastaan yli-vakuuttaakseen kuulijaa sanomastaan.
Kuten sanottu, konsertti oli kauttaaltaan loistokas näyttö säveltäjän monipuolisesta lahjakkuudesta ja hänen sanomansa väkevyydestä. Nämä sävellykset eivät jää yhden esityksen varaan. Ja Uuden ajan ensemble jatkakoon idealistista työtään nykymusiikin hyväksi.
– Eero Tarasti