Ferruccio Busoni noin v. 1895.
Ferruccio Busonia (1866-1924) kuulee säveltäjänä niin harvoin, että jokainen hänelle omistettu konsertti on aivan erityinen ja kannatettava tapahtuma. Lisäksi nyt oli hyvänä syynä 150-vuotismuisto. Busoni-fanien ei tarvitse panna pahakseen, vaikka hänen ystävänsä Jean Sibelius kirjoittikin salaisessa päiväkirjassaan: ”Miten harmaata ja ikävää. Miksi ihmeessä tuo nerokas pianisti haluaa esiintyä säveltäjänä?” Sibeliuksella oli täysi syy olla kiitollinen Busonille, joka tuki häntä kapellimestarina ja pelasti Jannen tämän Sturm und Restaurang -kierteestä Berliinistä 1889. Vaikka Sibelius oli vuoden vanhempi, oli Busoni hänelle kuin isoveli.
Busonin ongelma säveltäjänä ei ollut se, ettei hänellä olisi ollut omaa tyyliä vaan se, että hän ei keksinyt onnistuneita teemoja ja sisältöjä. Siksi hänen teoksissaan on niin paljon toisten säveltäjien parafraaseja ja hän joutui kierrättämään kaiken oman musiikkinsa lopulta oopperaansa Doktor Faust. Lähes kaikki tänä iltana kuultu musiikki oli myös muodossa tai toisessa päätynyt siihen. Kuulin tuon Busonin viimeisen teoksen Bolognan Teatro comunalessa 1985. Antony Beaumont oli säveltänyt siihen uuden lopun. Sittemmin kutsuin Beaumontin, Busonin elämäkerturin vierailemaan myös laitokselleni Helsinkiin. Häntä kiinnosti erityisesti Busonin ja Sibeliuksen kirjeenvaihto, jota Erik Tawaststjerna ei antanut Beaumontin käyttöön, sillä Tawaststjernan Sibelius-biografian viimeinen nide oli vielä ilmestymättä.
Harvinaisen sateisena ja myskyisänä syyskuun iltana oli mukavaa istua tässä konsertissa seuranani professori Matti Klinge ja hänen puolisonsa Marketta. Hieman ihmettelimme yhdessä otsaketta Busoni anno 150 – tarkoittiko se ennen vai jälkeen Kristuksen? Ja antoisa ohjelmateksti oli vain englanniksi, ollaanhan nyt sentään Suomessa. Joka tapauksessa konserttiin oli koottu rivi erittäin eteviä nuoria muusikkoja ja ohjelma oli laaja otos Busonin eri kausien tuotannosta.
Kultaselle on variaatiosarja suomalaisesta kansanlaulusta BV237 sellolle ja pianolle. Jos haluaa nähdä, millainen oli alkuperäinen sävelmä, voi katsoa D. Hahlin kokoelmasta Ylioppilaslauluja 1871. Mutta Busoni käytti samaa melodiaa myös Finnische Balladessaan ja sen alkuperäksi olen aina luullut uskonnollista sävelmää Täällä Pohjantähden alla ompi kotimaani… Oli jännittävää verrata näitä kahta sovitusta, hyvin erilaisia. Sellolla variaatiot tulkitsi sangen ilmeikkäästi Lukas Stasevskij; hän on armoitettu kamarimuusikko, joka kuuntelee partneriaan; pianon ääressä oli varsinainen Busoni-Liszt spesialisti Risto-Matti Marin.
Seuraavaksi kuultiin Kammer-Fantasie über Carmen, tuulahdus 1800-luvun oopperaparafraasien maailmasta. Justas Stasevskin soittoa luonnehtii ehdoton tarkkuus ja selkeys vaikeissa kuvioissa, harkittu kokonaismuoto ja hyvä maku. Joskin hän joutui astumaan sen rajoille ehkä luonteensa vastaisesti, kun alkaa Toreadorin aaria, jonka banaalisuuteen voi vain heittäytyä ja antaa sen anteeksi Busonille. Justas Stasevskin sointi on hienostunut, tekniikka on loistokasta; hänen kannattaisi näillä hyveillä levyttää tulkintojaan pianokirjallisuuden virtuoositeoksista.
En ollut kuullut aiemmin Busonin Goethe-lauluja. Busonihan häilyy aina italalaisen ja saksalaisen kulttuurin välillä. Laulut olivat ehdottomasti kuulemisen arvoisia ja ne tulkitsi varsin elävästi ja dramaattisesti Samuli Taskinen, myös tekstin tulkinta oli vivahteikasta ja laulajan eläytyminen niiden vaihteleviin, koomisiinkin tunnelmiin oivallista. Hän on ehdoton kyky; professori Klinge oli samaa mieltä. Pianisti Jacob Lidåkra jatkoi sitten Sonatina secondalla, joka on Busonin tunnetuimpia pianoteoksia. Sen pääaihetta, pisteellistä marssiteemaa hän käytti sitten Doktor Faustissa johtoaiheena Drei Studenten aus Krakau. Lidåkra soittaa kädet hyvin tiiviistä klaviatuurissa vähäisillä eleillä, mutta erittäin tarkasti ja oikein tulkiten.
Niinikään viulusonaatti op 36a e-molli oli uusi tuttavuus itselleni. Hyvin omituinen teos muodoltaan, mutta rikas sisällöltään. Siinä oli kaikkia Busonin tyylilajeja, italialaisuutta tarantellan muodossa, saksalaisuutta fuugana, suuria nousuja, teemojen paluita, erityisesti avaavan koraaliteeman. Mutta elääkseen teos tarvitsee erinomaiset tulkit ja ne löytyivätkin viulisti Pasi Eerikäisestä, joka soitti hyvin tasapainoisesti ja strukturaalisesti sekä pianisti Emil Holmströmistä, joka puolestaan on superintelligentti muusikko, onko hän jopa liian älykäs pianistiksi? Joka tapauksessa hänellä on ilmiömäinen ja monissa yhteyksissä aiemmin todettu kyky elävöittää ja dramatisoida erityisesti vaikeaa avantgardemusiikkia. Hänen muusikon kykynsä ja arsenaalinsa on valtava. Hän myös lähtee musiikin sisältämästä ideasta, mikä on ainoa tapa soittaa suurten romantikkojen teoksia.
Valitettavasti jouduin poistumaan väliajalla, koska seuraavana päivänä laitoksellani oli tärkeä väitöstilaisuus Erik Bergmanin musiikista. Pahoittelen erityisesti, etten kuullut kahden pianon harvinaisempaa versiota Fantasia contrappuntisticasta, joka on Busonin pääteos pianolle. Mutta se tulee ke skiviikkona 5.10. klo 19.03 radiosta. Olen varma, että se oli loistava kahden sellaisen pianistin kuin Risto Matti Marinin ja Emil Holmströmin käsissä.
— Eero Tarasti
Ferruccio Busoni Anno 150
Musiikkitalo, Camerata-sali, torstai 29.9.
Lukas Stasevskij, sello
Samuli Taskinen, baritoni
Pasi Eerikäinen, viulu
Justas Stasevskij, Emil Holmström, Olli Mikkonen, Raymond Shon, Risto-Matti Marin, Jacob Lidåkra, piano