Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle
Musikvereinissa sunnuntaina. Kuva © J. Kallio
Wienin-viikonloppunsa päätteeksi Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle esittelivät loppuunmyydyn Musikvereinin yleisölle mitä innostavimman ohjelman. Konsertin avauksena kuultiin orkesterin ja Rattlen uusi tilausteos, Hans Abrahamsenin Three Pieces for Orchestra (2014-17) ja päänumerona Anton Brucknerin yhdeksäs sinfonia täydennetyssä neliosaisessa asussaan.
Abrahamsenin seitsemänminuuttinen orkesteriuutuus perustuu kymmenen pianokappaleen kokoelman Ti studier (1984-98) viidenteen, kuudenteen ja seitsemänteen kappaleeseen. Samaisen kokoelman pohjalta on jo aiemmin syntynyt Four Pieces for Orchestra (2004) sekä käyrätorvitrio Seks stykker (1984).
Ensimmäinen orkesterikappaleista, esitysmerkinnältään With a restless and painful expression, on epäsäännölsten aksenttien ja vaihtuvien tahtilajien värittämä nopea ja esitysohjeensa mukaisesti levoton orkesteritutkielma, jonka oikukas vääjäämättömyys tekee kuulijaansa välittömän, vangitsevan vaikutuksen.
Toinen kappale, Calmly moving, on orkestroitu kahdelle viululle, kahdelle piccololle, pianolle, celestalle, ksylofonille, marimballe, kellopelille ja crotaleille. Sen hiljaisuuden rajoilta kohoavat hennot säikeet ja hienovaraisesti lomittuvat rytmit kutsuvat maailmaansa liki loitsun lailla herättäen samalla assosiaatioita laulusarjan let me tell you (2013) maailmoihin.
Vaikka kolmannen kappaleen, Heavy, otsikosta voisi toisin arvailla, musiikissa liikutaan dynaamisen asteikon pehmeimmällä, pianon ja piano pianissimon välisellä alueella. Lyömäsoitinten pulssit muodostavat ytimen, jonka ympärille kietoutuvat kontrabassojen ja bassolarinetin repliikit. Vähitellen myös muut soitinryhmät liittyvät mukaan, mutta vain hetkittäisten, lyhyiden fraasien muodossa. Tempo hidastuu asteittain, kuin huomaamatta. Alttoviulujen ja klarinettien viimeisten melodisten aihelmien jälkeen hiljainen pulssi saattelee teoksen hienoon päätökseensä.
Rattle ja orkesteri peilasivat Abrahamsenin pienoismaailmoja taidokkaasti antaen kullekin kappaleelle oman, kiehtovan identiteettinsä. Toivottavasti Three Pieces for Orchestra löytää tiensä orkesterien ohjelmistoihin lähitulevaisuudessa Berliinin filharmonikoiden esimerkkiä seuraten.
Brucknerin finaalin kotiinpaluu
Harvaa teosta ympäröi yhtä sitkeä mytologia kuin Brucknerin yhdeksättä sinfoniaa (1887-1896), jota tavallisesti esitetään keskeneräisenä, kolmiosaisena versiona. Nämä kolme ensimmäistä osaa olivat valmistuneet vuoden 1894 loppuun mennessä.
Kaksi viimeistä elinvuottaan Bruckner työskenteli finaalin parissa. Toisin kuin yleensä uskotaan, säveltäjän kuollessa syksyllä 1896 finaali oli lähes valmis ja suurimmaksi osaksi myös orkestroitu. Ainoastaan coda oli vielä alustavan hahmotelman asteella. Tosin siitäkin Bruckner oli esittänyt urkuimprovisaatioita ystävilleen, joiden kertomukset, säveltäjän luonnosten ohella, antavat melko hyvän kuvan Brucknerin suunnitelmista.
Liki sata vuotta ehti kuitenkin kulua ennen kuin finaalin olemassaolo alkoi saada vähitellen tunnustusta. Brucknerin kuoltua finaalin käsikirjoitus jäi hänen yöpöydälleen. Toivottaessaan viimeisiä tervehdyksiään vainajalle monet säveltäjän ystävistä ottivat surutta käsikirjoituksesta sivuja muistoksi itselleen. Jäljelle jääneet nuottilehdet päätyivät lopulta Franz Schalkin haltuun enemmän tai vähemmän epämääräisenä kokoelmana.
Niinpä on jossain määrin ymmärrettävää, että Ferdinand Löwe päätyi johtamaan yhdeksännen sinfonian ensiesityksen kolmiosaisena, perinpohjaisesti uudelleenmuokkaamanaan versiona vuonna 1903. Näin sai alkunsa myytti kolmiosaisesta sinfoniasta, jonka finaalista oli olemassa vain katkelmia.
Ajatus keskeneräisenäkin täydellisestä, vaikuttavaan adagioon päättyvästä sinfoniasta on kuitenkin musiikillinen valhe. Houkutteleva sellainen, mutta valhe yhtä kaikki.
Vuosina 1983-2012 musikologit Nicola Samale, John A. Phillips, Benjamin-Gunnar Cohrs ja Giuseppe Mazzuca tekivät lopulta vaativan ja kunniakkaan työn finaalin rekonstruoimiseksi. He kävivät läpi kaiken tunnetun materiaalin, jonka katkelmia oli päätynyt kymmenien eri tahojen haltuun, järjestivät sen ja ryhtyivät arvioimaan, millaisen prosessin takana finaalin esityskuntoon saattaminen olisi.
Loppujen lopuksi 653 tahdin mittaisesta finaalista 559 tahtia oli joko täysin valmiina tai suhteellisen helposti täydennettävissä. Vain 96 tahtia jäi rekonstruoitavaksi, mutta näistäkin suurimman osan sisältö oli pitkälle pääteltävissä Brucknerin hahmotelmien pohjalta.
Tietenkin voidaan spekuloida, missä määrin Bruckner olisi vielä muokannut finaaliaan sen ensimmäisen version valmistuttua, mutta sama kysymys voidaan oikeastaan esittää minkä tahansa Brucknerin teoksen osalta. Säveltäjä uusi teoksiaan kerta toisensa jälkeen, joten koko lopullisen version käsite on varsin häilyvä Brucknerin kohdalla.
Näin ollen Samale-Phillips-Cohrs-Mazzuca -finaalia voidaan pitää kaikin tavoin oikeutettuna esitysversiona. Finaalin loppuunsaatettu editio sai ansaitusti laajaa huomiota, kun se kuultiin Rattlen johdolla Berliinissä helmikuussa 2012. Samassa yhteydessä sinfonia myös levytettiin neliosaisessa muodossaan EMI:lle.
Olikin enemmän kuin riemastuttavaa, että Rattle ja Beriinin filharmonikot olivat sisällyttäneet yhdeksännen sinfonian neliosaisen version myös päätöskiertueensa ohjelmaan. Erityisen merkityksellistä oli saada kuulla teos nimenomaan Wienissä, Brucknerin kotikulmilla.
Ensimmäinen osa, Feierlich, misterioso, avautui pelottavan jylhänä panoraamana, jonka kokonaismuoto rakentui vahvan johdonmukaisesti huikean emotionaalisen intensiteetin ja tarkoin balansoidun soinnin saattelemana. Orkesteri eli Brucknerin maailmaa täydestä sydämestään tarjoten kuulijoilleen todellisen sointikylvyn.
Scherzon demoninen avaus pizzicatojousten johdannosta itsepintaisena vyöryvään pääteemaan toteutui mitä vaikuttavimmin. Musiikin piinaava itsepintaisuus piti kuulijaa tiukasti otteessaan. Nopea trio tarjosi hetkellisen pakopaikan, kunnes scherzon kertaus vei jälleen mukanaan.
Adagio soi koskettavan kauniisti kaikissa sävyissään kiehtovine harmonioineen. Rattle ja orkesteri antoivat musiikin puhua puolestaan, rahtustakaan liioittelematta. Näin adagion todellinen olemus pääsi täyteen oikeuteensa.
Finaali oli yksi konserttielämäni huikeimpia kokemuksia. Patarumpujen etäinen kumina saattaa musiikin alkuun. Puhaltimien ja jousten ensimmäisistä repliikeistä kasvaa vähitellen ostinatokulku, joka johtaa vaskien majesteetilliseen pääteemaan. Tätä purkausta seuraa finaalin lyyrisempien teemojen esittäytyminen. Näihin kietoutuu kuintenkin johdannon ostinato johtaen musiikin jänniteiseen kehittelyyn, jonka puolestaan purkautuu vaskien upeaa koraaliteemaan.
Vähitellen koraaliteemakin sävyt tummenevat, ja harmoniset jännitteet alkavat jälleen kasvaa. Vaskien dissonassit katsovat pitkälle 1900-luvun puolelle harmonioiden seikkaillessa yhä kauemmas tonaalisista keskuksista Brucknerin nerokkaassa kehittelyjaksossa, joka huipentuu villiin fuugaan.
Viimein koraaliteema palaa kaikessa majesteetillisuudessaan puhaltimilla jousten koristelemana ja vaskifanfaarien ympäröimänä huipentuen ensimmäisen osan pääteeman muistumaan. Tästä käynnistyy jännittävä coda, joka kasvaa puhallinten ja jousten vuoropuhelusta koko orkesterin valtavaan huipennukseen, jossa vapautuvan energian määrä on järisyttävä. Tässä musiikissa soi kaikkeus.
Rattle ja berliiniläiset kohottivat yhdeksännen sinfonian finaalin uskomattomiin korkeuksiin. Vaikka olen saanut nauttia vuosien varrella mitä erinomaisimmista konserteista, vastaavaa intensiteettiä en muista kovin usein kokeneeni. Reaktioista päätellen niin Musikvereinin yleisö kuin Rattle ja muusikotkin jakoivat nämä tuntemukset.
Sir Simon Rattle kiittää Musikvereinin yleisöä oivallisen viikonlopun päätteeksi. Kuva © J. Kallio
Pitkien suosionosoitusten myrskyssä oli syvää liikutuksen ja onnen tunnetta. Orkesteri sai nousta kerta toisensa jälkeen kumartamaan, kunnes muusikot lopulta suuntasivat lavan taakse. Yleisö malttoi lopettaa aplodinsa vasta Rattlen käytyä lopuksi vielä kerran kumartamassa tyhjällä lavalla. Tästä konsertista riittänee puhetta pitkäksi aikaa.
— Jari Kallio
Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Hans Abrahamsen: Three Pieces for Orchestra (2014-17)
Anton Bruckner: Sinfonia nro 9 d-molli (1887-1896, finaalin täydennetty versio (1983-2012, Nicola Samale, John A. Phillips, Benjamin-Gunnar Cohrs & Giuseppe Mazzuca)
Musikverein, Wien
Su 03.06.2018, klo 11.00