Anton Bruckner Josef Büchen maalaamana.
Helsingin kaupunginorkesteri Susanna Mälkin johdolla Musiikkitalossa perjantaina 22.4.2022
Brucknerin 8. sinfonia ja Susanna Mälkki – kaksi painavaa syytä lähteä konserttiin, molemmat aina tapauksia. Eikä tarvinnut taaskaan pettyä, ilta oli koko kauden huipentuma. Sali oli myös jokseenkin täynnä tätä musiikkia ymmärtävää yleisöä.
Mutta miten Bruckneria tulee kuunnella? On nimittäin myös niitä, jotka eivät jaksa seurata hänen monumentaalisen muototajunsa ’blokkeja’, jotka toistetaan uskollisesti viimeistä tahtia myöten, jotta symmetrinen periodihahmo täyttyisi. Eikä liioin noita valtavia ’huipennussuunnitelmia’ eli saksaksi Steigerungsanlageja, jotka eivät joskus johda yhtään mihinkään paitsi taukoon – mikä ei ole pelkkä kapellimestarin Luftpause, ’ taidepaussi’.
Meillä on Suomessa itse asiassa oma Bruckner-perinteemme alkaen jo Leo Funtekista ja jatkuen Ilmari Krohnin kaksiosaiseen saksankieliseen tutkielmaan Anton Bruckners Symphonien. Untersuchung über Formenbau und Stimmungsgehalt I-III (1957, Helsinki:Suomalainen Tiedeakatemia). Se löytyi kuin löytyikin kotikirjastostani, kiitos Krohnin suvun lahjoituksen.
Krohnin tunnettu iskualoihin perustuva muotoanalyysi tavallaan sopii Bruckneriin paremmin kuin Sibeliukseen. Mutta esteettisen sisällön kuvaus on usein yhtä lailla naiivia kuin Brucknerin omat harvat verbalisoinnit, hänhän kirjoitti 8. sinfonian finaalista: ”Keisarimme teki vierailun tsaarin luo Olmütziin;siis jouset: kasakkain ratsastus; vasket: sotilassoittoa; trumpetit:fanfaari majesteettien kohdatessa.”
Kun meillä nyt on Krohnimme, niin annetaan sille vähän huomiota. Krohn toteaa, että Bruckner piti itse 8. sinfoniaa tuotantonsa huippuna. Siitä on kaksi eri versiota. Krohnin analyysin hyvä puoli on se, että hän erottaa kussakin osassa 1) jännitteiset ja eteenpäin vievät elementit – tässä tapauksessa sävellaji c-molli, etäinen subdominanttifunktio, dominantti lähes katoava, 2) rauhoittavat ja kohtuullistavat elementit: tahtilaji, 2/4, runsaat pidennykset, hallitseva toonika-funktio, nelipolvisten säkeiden hallitsevuus. Sisällön suhteen hän ajattelee, että teos kuvaa taiteilijan dramaa, konfliktia hänen kaksoisluonteessaan, joka ihmisenä saattaa maailmaan jotain jumalallista. Taiteilijanluomisen salaisuus on Jumalassa. Krohnin mukaan kyseessä ei ole taiteilijaminän korostus, vaan yhteinen taisteluKristityn kirkon puolesta.
Hän hahmottaa sinfonian osat seuraavasti: 1. osa: taistelu maailman vallasta, 2. osa: hurmio, bakkanaali, hääilo ikuisen ilon korvikkeena, 3. osa: kirkastettu kristillinen kirkko, ’lampaan’ häät, taivaan portit avautuvat, 4. osa: ratkaisu, taisteluvalmius, marttyyriaihe, ylösnousemus, Jumalan tuomio, Jumalan kunnia. Krohn siis päätyi tällaiseen diskurssiin musiikista – joka ei sinänsä ollut keskieurooppalaisessa hermeneutiikassa outoa, mutta saattaa meistä tuntua siltä. Kuka on jaksanut lukea Krohnin analyyseja ja ’tunnelmasisältöjä’ (täytyy tosin osata saksaa)?
Krohn kehottaa toisaalta kuuntelemaan Bruckneria wagnerilaisittain johtoaiheiden avulla; ne hän nimeää aivan niin kuin Bayreuthissa tehtiin Wagnerille: uskonaihe, kaipuuaihe, lohdutusaihe, morsianaihe, siunausaihe, ilon aihe, pyhän maan aihe, ratsastusaihe, helvetin aihe ihmisenpojan aihe… jne. Bruckner toivotettiin tervetulleeksi Bayreuthin piirissä: vihdoinkin saatiin oikea wagnerlainen sinfonikko! Tosin Richard oli luvannut Cosimalle Parsifalin jälkeen, että säveltäisi tämän jokaiselle syntymäpäivälle lahjaksi uuden sinfonian, jotta saisi itse frei musikalisch auszurausen, eli: riehua vapaasti musiikissaan näyttämön pidättämättä.
Brucknerin sinfoniat ovat toisaalta täysin absoluuttisia. On erittäin väkinäistä liittää niihin mitään ohjelmia, Itävallan alppimaisemia tai muuta. Niissä ei myöskään auta ns. topiikkojen tuntemus, vaikka teemoissa on ländler-tyyppejä ja laukkaavia hevosia, galloping horses viittauksena militääriaiheisiin. Ernst Kurth, toinen 1900-luvun suuri Bruckner-tutkija kirjoitti että hän osasi yhdistää erurooppalaisen taidemusiikin kaksi syvää linjaa: kehollisen, periodisen marssi- ja tanssi- rytmin lineaariseen, polyfoniseen melodiaan, joka kohosi maasta korkeuksiin kuin goottilaisen katedraalin huiput.
Oikeastaan 8. sinfonia muuttuu kiinnostavaksi vasta toisessa, scherzoa vastaavassa osassa, joka ei ole pelkkä tanssi vaan jättiläisten tanssi, Riesentanz. Se on modernisti sanottuna sangen ’redundanttinen’ eli toistoisa. Samaa aihetta kerrataan loputtomasti, aavemaisesti kuten on sanottu. Rinnastuskohtana Beethovenin Pastoraalisinfonian 1. osan toistot, sama aihe voi esiintyä sellaisenaan peräkkäin 37 kertaa (olen laskenut!).
Sinfonian huippu on 3. osa. Sen väreilevä duurimollisointikenttä on rauhallista hengitystä, kuin syvää juhlallista sykettä, jossa sielu irtaantuu maallisesta, sanoo Krohn. Tässä hän on oikeilla jäjillä. Osaa voisi kuvata yhtäältä transsendenttiseksi, sillä siinä ensiksi kohotaan transsendenssiin – tuolla Parsifalista lainatulla nousevalla asteikkokululla, retoriikan anabasiksella – ja sieltä laskeudutaan alas harppujen helähtävin akordein kuin katseena taakse jätetylle maailmalle. Ranskalaiset eksistentialistit (Jean Wahl, Gabriel Marcel) puhuivat kahdesta liikkeestä: trans–a–scendensesta eli kohoamisesta transsendenssiin ja trans–de–scendencesta eli laskeutumisesta alas. Tämän osan käyrätorvi klangi on kuin Rheingoldista. Sen sijaan viimeisen osan vaskikuorot ovat Götterdämmerungista (muuten brittiläinen Sir Francis Tovey on samaa mieltä!); finaalin taisteluaiheet ovat Siegfriedin sankarijohtoaiheen kopioita. Mutta ei tämäkuitenkaan Wagnerilta kuulosta, vaan Brucknerilta.
Bruckner palvoi Wagneria; he tapasivat Parsifalin ensi illan jälkeen. Wagner otti Bruckneria kädestä ja sanoi: ”Älä huolehdi, minä itse esitän kaikki sinfoniasi.” Liikuttuneena Bruckner saattoi vain huudahtaa: ”Oh, mestari!”. Kun Brukcner polvistui ja painoi Wagnerin käden huulilleen, tämä sanoi ”No mutta Bruckner, rauhoittukaa nyt. Hyvää yötä!”
Susanna Mälkin en ole oikeastaan kuullut aiemmin muotoilevan tällaista monumentaaliteosta, mutta hän oli siinä kuin kotonaan. Laajat nousut ja toisaalta erilaisten sointikenttien erottelu, hitaissa osissa miltei kuin graniittiin piirrettyinä epigrammeina, kaikki toteutui yhtä vakuuttavasti. Ei myöskään unohdettu keveämpien välitaitteiden wieniläistä sulokkuutta, sillä sitäkin tässä sinfoniassa on tarjolla. Lyhyesti: tämä oli suuri ilta, yleisö tajusi sen pitäessään mm. kunnioittavan hiljaisuuden kolmannen osan jälkeen aivan kuin Parsifalin 1. näytöksen päättyessä. Oli aivan selvää, ettei ohjelmaan voinut mahtua muuta kuin tämä valtava teos.
– Eero Tarasti