Britten Sinfonian lauantain konsertissa kuultiin myös Steve Reichin video-ooppera Three Tales. Kuva © Jari Kallio.
Lontoon Barbican Centre juhlistaa kahdeksankymmentävuotiasta Steve Reichia viikonlopun konserttisarjalla, jonka ensimmäinen huipentuma oli Britten Sinfonian lauantain teemailta, jossa kuultiin kaikkiaan kuusi amerikkalaissäveltäjän teosta.
Different Trains (1988) jousikvartetille ja ääninauhalle on Reichin tunnetuimpia ja ansaitusti kiitetyimpiä teoksia. Tämän osittain omaelämäkerrallisen mutta ennen kaikkea holokaustia peilaavan klassikon esittivät Barbicanissa Thomas Gould, Miranda Dale, Clare Finnimore ja Caroline Dearnley Britten Sinfonian jousistosta.
Kolmiosaisen Different Trainsin avausosa osa America – Before the War alkaa junan energisellä kolinalla, jota jouset imitoivat. Junien kvartteina ja kvintteinä viheltävät pillit niin ikään jousten kahdentamina lomittuvat kudokseen melodisina aihioina. Pian kuullaan ensimmäiset puhekatkelmat, joita alttoviulu ja sello imitoivat ja kehittelevät ykkös- ja kakkosviulun rytmistä pohjaa vasten.
Vähitellen musiikki ankkuroituu paikkaan ja aikaan. Ensimmäisen osan puhujat, Reichin perheen lastenhoitaja ja iäkäs veturinkuljettaja vievät meidät Reichin lapsuuden junamatkoille USA:n itä- ja länsirannikon välille. Tämän miltei romanttisen tunnelmakuvauksen katkaisee äkillinen siirtymä saman aikakauden Eurooppaan, toisenlaisiin juniin, toisenlaisiin kohtaloihin.
Toisen osan sireenit, kirpeinä kolmisointuina kirskuvat junien vihellykset ja pahaenteiset jousien harmoniat kuljettavat kuulijaa nyt karjavaunuissa holokaustista selviytyneiden Reichin ikätovereiden muistelmissa. Jännite kasvaa osan edetessä huipentuen hälyäänten rajoille viimeisillä tahdeilla. Flames going up in the sky, it was smoking, ovat toisen osan päätössanat.
Hetken hiljaisuuden jälkeen siirrytään päätösosaan, sodanjälkeiseen aikaan. Alussa kuullaan vain jousia ja selvitytyjien puhekatkelmia. Sota on päättynyt, varovainen optimismi hiipii musiikkiin. Kudos tihenee, musiikki kerää voimia. Ensimmäisen osan junien kolina ja vihellykset palaavat. Lopun muistikuva keskitysleiriltä johtaa lyhyeen elegiaan ja hiljaisuuteen.
Different Trainsin menestys perustuu sen vähäeleisyyteen ja intiimiyteen, jossa isompi kuva täydentyy kuulijan mielessä. Teos ei saanut alkuaan holokaustimuistomerkkinä, mutta siitä kehittyi sellainen Reichin sävellystyön edetessä. Oikeastaan täydellisempää teosta ei pyhäinpäivälle voisi osua.
Britten Sinfonian muusikot heittäytyivät Different Trainsin maailmaan täydellä teknisellä osaamisella, tarkalla rytmiikalla, soinnin lämmöllä ja ilmeikkäällä fraseerauksella antaen Reichin mestariteokselle vaikuttavan soivan asun. Aikamme kiristyvässä ilmapiirissä Different Trains antoi jälleen kaivatun muistutuksen tapahtumista, joiden ei pidä unohtua mielistämme.
Seuraavaksi kuultiin ensimmäistä kertaa Euroopassa aiemmin tällä viikolla Carnegie Hallissa kantaesitetty Pulse (2015) soitinyhtyeelle.
”Pulse on oikeastaan reaktio Kvartettooni, joka taas oli reaktio aiempaan musiikkiini. Jatkossa laitamme nämä teokset samoihin konserttiohjelmiin toisiaan vasten”, Reich pohti lyhyessä väliaikakeskustelussamme.
Musiikkitalossakin viime vuoden Helsingin juhlaviikokkojen Colin Currie Groupin vierailukonsertissa kuultu Kvartetto (Quartet, 2013) oli hätkähdyttävä kokemus alituisessa liikkeessä olevien harmonioidensa ja aiempia teoksia laajemman melodisen kehittelyn ansiosta.
Pulsessa taas ominaista ovat ennen kaikkea hitaat harmoniset liukumat. Avaustahtien lähes koraalinomainen pehmeys on yllättävä ratkaisu, varsinkin kun Reichille niin omintakeinen rytminen pulssi antaa odottaa itseään ilmestyen musiikkiin vasta vähitellen, aavistuksenomaisesti liukuen.
Hienovireistä rytmistä pulssia vasten kuullaan kehiteltyjä melodialinjoja, joiden sulavista kaanonmuodostelmista syntyy lähes elegia, kuitenkin vailla kaikkea sentimentaalisuutta ikään kuin Stravinskyn neoklassismin hengessä. Reichin aiemmassa tuotannossa oikeastaan vain The Four Sectionsin (1987) avausosa vertautuu jossain määrin Pulsen maailmaan.
Uusien teosten ensimmäiset esitykset ovat tietenkin aina jossain määrin tulkinnan etsintää, joissa muusikot ja usein säveltäjätkin hakevat vielä kosketusta musiikkiin. Siksi arvioijan on tyytyminen vain pintapuoliseen katsaukseen itse esitystä kohtaan. Tarkasti, puhtaasti ja innostuneesti paneutuen Clark Rundellin johtama Britten Sinfonia Pulsen tulkitsivat. Tämä on ehdottomasti teos, joka pitää kuulla pian uudelleen, mieluiten Kvarteton parina.
Konsertin jälkipuolisko oli omistettu Reichin ja videotaiteilija Beryl Korotin video-oopperalle Three Tales (1998-2002). Tämä harvoin kuultu teos on osunut tänä vuonna kalenteriini jo kerran aiemminkin, Ensemble Modernin konsertissa Hannoverissa viime toukokuussa. Ensemble Modernilla onkin teoksen kantaesittäjänä vahva ote ja näkökulma musiikkiin, mutta ei ollut hullumpi tulkinta Britten Sinfoniallakaan Barbicanissa.
Three Tales käsittelee teknologian, ihmisen ja ihmisyyden monitahoista ja osin varsin problemaattistakin suhdetta teknologiaan dokumenttimateriaalin keinoin. Kuten jo Different Trains ja The Cave (1989-1993) punoo myös Three Tales puhetta ja muuta nauhoitettua materiaalia osaksi kamariyhtyettä. Mukana on myös viiden laulajan ensemble, jonka vokaalityyli assosioituu vanhaan musiikkiin ja Reichin omaan Proverb (1995) -teokseen.
Ensimmäinen näytös, Hindenburg oli nyt intensiivisempi kokemus kuin keväällä Hannoverissa. Huomio kiinnittyi erityisesti Britten Sinfonian jousten soinnin lämpöön ja ilmeikkyyteen sekä vibrafonien taidokkaaseen kontrapunktiin. Synergy Vocalsin laulajat olivat erinomaisia, kuten aina.
Yhdysvaltain sodanjälkeisiä ydinkokeita kuvaava toinen näytös, Bikini, oli jälleen todellinen jännitysnäytelmä täynnä viittauksia niin Vanhan Testamentin luomiskertomuksiin kuin vedenpaisumuksen ja arkin mytologiaankin.
Three Talesin hienointa antia on kuitenkin sen viimeinen, lähitulevaisuuteemme kurkistava Dolly, jossa geeniteknologia, tekoäly ja robotiikka peilautuvat puolestapuhujiensa ja kriitikkojensa kautta lähes musiikkidraamaksi, joka jättää viisaasti tilaa myös kuulijan tulkinnoille.
Dolly on Reichin jännittävimpiä ja rakenteellisesti kompleksisimpia teoksia, jonka tulkinta vaatii kapellimestarilta ja muusikoilta äärimmäistä keskittymistä. Rundell, Britten Sinfonia ja Synergy Vocals tekivät kerrassaan erinomaista työtä musiikin parissa. Vain muutamia rytmisiä huojahduksia olin huomaavinani, niistäkin ainakin osa todennäköisesti saliakustiikan tuotosta.
Korotin visuaalinen tyyli ja Reichin musiikki kulkevat vahvasti yhdessä läpi teoksen sulautuen parhaimmillaan synesteettiseksi kokemukseksi, yhteistaideteokseksi. Tämä vaikutelma vahvistuu joka kohtaamisella.
Kaikkiaan Britten Sinfonian ilta oli hieno syntymäpäivälahja Reichille, nykymusiikin omintakeiselle kulkijalle, jonka musiikillinen ajattelu etsiytyy yhä riemastuttavasti uusille poluille.
Illan lämmittelyssä Guildhall School of Music and Drama esiintyi veikeällä toteutuksellaan mikrofonien ja kaiutinten äänen kiertoon perustuvasta prosessiteoksesta Pendulum Music (1968). Sähkökitarayhtye Ditheriltä kuultiin mainio Nagoya Guitars (1994/1996) -sovitus Reichin marimbateoksesta sekä sähkökitaraoriginaali Electric Counterpoint (1987). Jälkimmäistä kuulee usein soitettavan solistisena teoksena ääninauhaa vasten, mutta nyt lavalla oli peräti kaksitoista kitaristia, jotka soittivat kaikki stemmat livenä. Tätä ensembleä oli ilo kuunnella.
— Jari Kallio
Britten Sinfonia
Synergy Vocals
Clark Rundell, kapellimestari
Steve Reich: Different Trains, Pulse, Three Tales
Dither
Guildhall School of Music and Drama
Steve Reich: Pendulum Music, Nagoya Guitars, Electric Counterpoint
Barbican Centre, Lontoo
La 5.11. klo 18.30