Kuuden päivän harjoitusten ja levytyssessioiden päätteeksi BBC:n sinfoniaorkesteri tarjosi Lontoon Barbicanin yleisölle unohtumattoman illan John Adamsin Doctor Atomic -oopperan (2004-05) parissa säveltäjän johdolla.
70-vuotisjulhliaan tällä kaudella viettävä Adams on viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana vähitellen noussut yhdeksi aikamme soitetuimmista ja kiitetyimmistä säveltäjistä. Eikä suotta, sillä Adams on kehittänyt omintakeisen ja ilmaisuvoimaisen sävelkielen, jonka tonaaliseen pohjavireeseen on sulautunut vaikutteita jotakuinkin kaikista 1900-lukujen suuntauksista tehden Adamsista vaikuttavan hahmon 2000-luvun musiikissa.
Jopa modernismin omatunto, Pierre Boulez totesi Adamsin musiikin olevan liian hyvin rakennettua, jotta sen päälle voisi sylkeä. Adamsin eklektismi kaihtaakin avoimen postmodernistisia eleitä sulauttaessaan erityyppisiä aineksia orgaanisiksi kokonaisuuksiksi, joiden ensisijainen tavoite on voimakas musiikillinen ilmaisu, ei niinkään tyylillinen kommentaari.
Adamsin 1970- ja 80-lukujen minimalismi ja siihen kietoutuneet romantiikan sävyt tummuivat ja komplisoituivat 90-luvulla, ja uudelle vuosituhannelle siirryttäessä tonaaliset keskukset muodostuivat yhä häilyvämmiksi samalla kun säveltäjän ilmaisuasteikko laajeni kohti yhä huimempia ratkaisuja.
Alun perin San Franciscon oopperan tilaama Doctor Atomic on yksi Adamsin vaikuttavimmista teoksista, ja ylipäätään hienoimpia uuden vuosituhannen oopperoita. Säveltäjän ja Peter Sellarsin laatima libretto perustuu Adamsin oopperoille tyypilliseen tapaan autenttisiin historiallisiin lähteisiin.
Doctor Atomic vie kuulijansa yhteen modernia aikaa peruuttamattomimmin määritelleeseen hetkeen, ensimmäisen atomipommin koeräjäytykseen Los Alamosissa heinäkuussa 1945. Oopperan Thomas Mannin Doktor Faustusta peilaava nimi viittaa J. Robert Oppenheimeriin eli Oppieen, atomipommin kehittäneen Manhattan-projektin tieteelliseen johtajaan.
Oppenheimerin ohella Doctor Atomicin keskushenkilöitä ovat projektin sotilaallisesta johdosta vastannut kenraali Leslie Groves sekä Kitty Oppenheimer, Oppien vaimo ja koko oopperan humanitaarinen, sivistyksellinen voima.
Doctor Atomic kietoo yhteen Manhattan-projektin koko monikasvoisen omalaatuisuuden ja omituisuuden. Kuulija ei voi olla hämmästelemättä sitä sodankäynnin ja suurvaltapolitiikan järkyttävää mielettömyyttä, joka mahdollistaa joukkotuhon valjastamisen globaalin valtakilpailun välineeksi. Mutta samalla Doctor Atomic onnistuu herättämään kuulijassaan jännittynyttä, omituista intoa, jota loputtomien teknologisten haasteiden kautta voittoon kamppaileva tieteellinen edistys on omiaan nostattamaan.
Tämän moraalisesti kestämättömän innostuksen kokemuksellinen saavuttaminen pakottaa kuulijan kohtaamaan Doctor Atomicin problematiikan omakohtaisesti. Ooppera ei suostu olemaan suoraviivainen saarna, vaan se ohjaa ennemminkin oivaltamaan, kuinka humanitaarisiin, moraalisiin ja poliittisiin mielettömyyksiin ajaudutaan. Valitettavasti tämä tematiikka on jälleen noussut mitä ajankohtaisimmaksi osaksi välitöntä todellisuuttamme.
Musiikillisesti Doctor Atomic on Adamsin monitahoisimpia ja teknisesti suvereeneimpia sävellyksiä. Mark Greyn suunnittelema pariminuuttinen elektroninen äänimaisema johdattelee kohti neljäkymmentäluvun sotavuosia, kunnes vaskien voimallinen avaussointu käynnistää orkesterin liikkeen. Patarumpujen pahaenteisen pulssin ympärillä Varèse-henkiset, armottomat vaskipurkaukset hallitsevat sointia hetken, kunnes jousten, harpun ja moninaisten lyömäsoitinten kuviot hiljentävät musiikin arvoituksellisen odottavaiseen tilaan.
Avauskuoro pohtii aineen ja energian olemusta. Tässä hienovireisessä kuorofantasiassa Adams lumoaa kuulijansa tieteellisellä mielenkiinnolla, mutta pian musiikki muuttuu rauhattomaksi, ja yhtäkkiä olemme keskellä Manhattan-projektin kuumeisia viimeisiä hetkiä ennen Los Alamosin koeräjäytystä.
Oppenheimer ja hänen tutkijakollegansa Edward Teller pohtivat teknologisia pulmia samalla kun nuorempi tutkija Robert Wilson ilmaisee huolensa humanitaarisesta katastrofista, jonka vastuu lankeaa kaikkien ylle. Oppenheimer tekee selväksi, että projektia ei voi enää pysäyttää, siitä on tullut vääjäämättä etenevä välttämättömyys, jolla tuntuu olevan omat lakinsa.
Oppenheimereiden kotona Kittyn ja Oppien maailmat etsivät toisiaan. Dueton musiikissa on uutta pehmeyttä, joskin päällimmäisimpänä tunnelmana on syvenevä yksinäisyys. Kittyn sanat saavat Oppien haaveilemaan Baudelairen sanoin, mutta aitoa kontaktia heidän välillään ei synny.
Ensimmäinen näytös huipentuu testiä edeltävän yön myrskyyn, jonka edetessä tunnelma kiristyy äärimmilleen. Kenraali Groves purkaa turhautumisensa armeijan meteorologeihin, jotka eivät suostu ennustamaan hyvää säätä, ja lääkäreihin, jotka kantavat huolta henkilökunnan mielentilasta ja testin terveyshaitoista, jotka eivät ole korkealla kenraalin prioriteettilistalla. Lopulta Groves lyö pöytään vaihtoehtoiset faktat ja ilmoittaa tekevänsä omat sääennusteensa.
Muiden vetäytyessä nukkumaan tai vartiopaikoilleen Oppenheimer jää yksin laboratorioonsa. John Donnen sanat tarttuvat hänen ajatuksiinsa, jolloin kuullaan Doctor Atomicin hienoimmat hetket huikean Batter my heart, three person’d God -aarian muodossa.
Toinen näytös on vaikuttava panoraama räjäytystä edeltävän yön monien tapahtumien, sävyjen, tunnelmien ja ajatusten yhteenkietoutuvissa valveen ja unen rajoilla häilyvissä maailmoissa. Näytöksen alussa Kittyn ja Oppenheimereiden kotiapulaisen, Pasqualitan sanat puhuvat vaikuttavasti rauhasta, ihmisyydestä ja kuolemasta. Ne saavat kuulijan toivomaan, etteivät oopperan tapahtumat etenisi historian tavoin, vaan tarjoaisivat jonkinlaisen pakotien. Musiikin pohjavirta kuitenkin kertoo, että väistämätön on edessä.
Myrsky raivoaa Trinityn testialueella. Sen kuohuista nousee kuoron järisyttävä tuhon kuvaus, jonka teksti pohjautuu Bhagavad-gitaan, eepokseen, jota Oppenheimerin tiedetään lukeneen Los Alamosissa. Aamua kohden myrsky tyyntyy, ja testi voidaan käynnistää.
Alkusoiton vaskipurkaukset, joiden muistumia Adams on sirotellut partituuriinsa aina, kun libreton tekstissä viitataan pommin räjäytykseen, palaavat nyt täydellä voimallaan. Peruuttamaton on tapahtumassa. Musiikki manipuloi ajan kokemusta hämmästyttävästi. Adams asettaa vastakkain kiihkeän agitoivaa ja täysin staattista sävelmateriaalia, jolloin aika tuntuu välillä vyöryvän eteenpäin vain pysähtyäkseen syvään odotukseen.
Oopperan lopussa orkesteri, kuoro ja elektroninen äänimaisema sulautuvat yhä syvemmin yhteen. Harmoniat liikkuvat yhä oudommille urille lomittuen salia ympäröivään elektroakustiseen jyrinään. Tikittävät pizzicatot laskevat viimeisiä sekunteja. Räjähdys on tapahtunut.
Partituurin viimeisillä sivuilla vaimenevan jyrinän ja instrumettien viimeisten satunnaisten repliikkien keskeltä kohoaa japaninkielisiä puhekatkelmia. Niissä äiti pyytää vettä lapselleen ja nainen kyselee kadonneen miehensä perään Hiroshimassa. Sali hiljenee ja valot sammuvat. Doctor Atomic on saapunut järkyttävään päätökseensä.
Valojen syttyessä ja yleisön noustessa seisaalleen osoittamaan suosiotaan me paikalla olleet tiesimme kokeneemme jotakin kerrassaan ainutlaatuista. Gerald Finley oli jälleen Adamsin hänelle kirjoittamassa roolissaan ylittämätön Oppenheimer. Audrey Allicock puolestaan tavoitti oivallisesti kenraali Grovesin armottoman olemuksen. Kittyn roolia en ole koskaan aiemmin kuullut yhtä voimakkaan vaikuttavana kuin nyt Julia Bullockin tulkitsemana. Samaa voi ehdottomasti sanoa Jennifer Johnstonin Pasqualitasta.
Myös muut laulajat tekivät roolinsa varsin hienosti. Erityisesti Andrew Staplesin Wilson ja Brindley Sherattin Teller jäivät mieleen vokaalisesti puhtaina ja oivaltaen karakterisoituina.
BBC:n sinfoniaorkesterin erinomaiset muusikot olivat sisäistäneet Adamsin vaativat tekstuurit kertakaikkisen hienosti. Balanssi oli jotakuinkin täydellinen, ja partituurin moninaiset yksityskohdat soivat täsmällisesti, puhtaasti ja hämmästyttävän läpikuultavasti. Pitkä harjoitusperiodi ja Adamsin selkeä ja turhia kiemuroita tai itsetarkoituksellisia eleitä kaihtava johtamistyyli antoivat muusikoille parhaan mahdollisen tuen.
Yhtä suuresti on kiittäminen BBC Singersin mainioita laulajia, jotka tulkitsivat Adamsin kuoro-osuudet aivan nappiin. Kenneth Richardsonin vähäeleinen dramaturgia valoineen ja hienovaraisine näyttämörekvisiittoineen täydensi esitystä sopivasti tuoden konserttitilanteeseen sopivaa luontevuutta aina kuitenkin musiikin ehdoilla.
Tämän illan kokeneille Doctor Atomicista riittää puhuttaavaa varmasti pitkään, mahdollisesti loppuelämäksi. Monta sähköistävää tarinaa olen kuullut niiltä, jotka ovat olleet paikalla Stravinskyn tai Brittenin johtaessa omia teoksiaan. Nyt uskoisin ymmärtäväni tuon kokemuksen erityislaatuisuutta omakohtaisesti. Mielenkiintoista kuulla, millaisen vaikutelman aikaan julkaistava Doctor Atomicin levytys luo kotikuuntelussa.
— Jari Kallio
John Adams: Doctor Atomic
Gerald Finley (J. Robert Oppenheimer)
Julia Bullock (Kitty Oppenheimer)
Brindley Sherratt (Edward Teller)
Andrew Staples (Robert Wilson)
Jennifen Johnston (Pasqualita)
Audrey Allicock (Kenraali Leslie Groves)
Marcus Fainworth (Frank Hubbard)
Samuel Sakker (Kapteeni James Nolan)
BBC Singers
Matthew Morely, kuoron valmennus
BBC:n sinfoniaorkesteri
John Adams, kapellimestari
Kenneth Richardson, näyttämöohjaus
Ti 25.4.2017 klo 19.00
Barbican Centre, Lontoo