Johann Adolf Hasse. Kuva © Wikipedia.
Pitää todella paikkansa, ettei tarvitse enää lähteä Helsingistä minnekään kuullakseen tyylinmukaisia ja taiturillisia esityksiä taidemusiikin alalla. Aapo Häkkinen oli järjestänyt taas merkittävän tapahtuman uudenvuoden lahjana pääkaupunkilaisille.
Barokin olemus on juhla ja oopperassa se kiteytyy täydellisesti. Kuten italilainen musiikinsemiootikko Gino Stefani on todennut klassikkoteoksessaan Musica barocca (1974) barokin ooppera on totaalista teatteria, johon kuuluvat ”… kulkueet, triumfit, alttarit, koneet, näköalat, lähteet, valaistukset, soihdut, tunnukset, patsaat, epigraafit, puheet, julistukset, trumpetit, lyömäsoittimet, musiikki, konsertot, sinfoniat, kantaatit, puhujat, esitykset, välisoitot, pastoraalit, komediat, melodraamat, juhlat, baletti, naamiaiset, leikit, kamppailut, taistelut, metsästykset, meritaistelut, iloitulitukset, valaitukset, banketit, kutsut, virkistykset, viinilähteet… Ja musiikki on läsnä näissä kaikissa muodoissa.”
Mutta kaikki tämä jää mielikuvituksen varaan, kun ooppera tuodaan konserttilavalle. Silti tässä Hassen harvinaisen teoksen Irenen uudelleentulemisessa ei ollut hituistakaan rekonstruktion makua mistä joskus arvostellaan vanhan musiikin liikettä. Kapellimestari, laulajat – joiden joukossa sellainen harvinaisuus kuin kolme kontratenoria yhtaikaa lavalla – orkesteri olivat niin sisällä kauden tyylissä, että kuulija/katsoja antautui tälle mykistävälle spektaakkelille täydellä emootiolla.
Tunteista eli affekteista tässä pohjimmaltaan onkin kyse. Marta Schmidt erinomaisessa käsiohjelmatekstissään antaa tärkeää taustatietoa säveltäjästä, laulajista ja tästä barokkioopperan lajista. Johann Adolph Hasse (1699-1783) oli kautensa merkittävimpiä säveltäjiä, jonka tuotannon n. 120 oopperaa vallitsivat Euroopan näyttämöitä – kilpaillen Händelin kanssa. Mutta silti hänen kohtalonsa on vähän samanlainen kuin sata vuotta myöhemmin Louis Spohrin, jonka oopperat niinikään olivat kaikkialla ohjelmistossa, mutta joita ei enää koskaan kuule missään. Kieltämättä lähin vertailukohta Hasselle on Händel; molemmat edustavat kiinteästi italialaisen opera serian lajiperinnettä. He olivat molemmat suuria melodikkoja eli toteuttivat sen mitä kauden tärkein tietoauktoriteetti Johann Wilhelm Mattheson totesi opuksessaan Der vollkommene Kapellmeister (olin väliajalla Veijo Murtomäen kanssa yhtä mieltä, että kyseinen teos on barokkimusiikin Raamattu). Matthesonille melodian hyveitä olivat keveys, rakastettavuus, selkeys ja virtaavuus. ”Pelkkä melodia liikuttaa jalolla yksinkertaisuudella, selkeydellä ja tarkkuudella sydämiä siinä määrin, että se ylittää kaikki harmonian keinot” (s. 225). Silti kun Händelin oopperoista aina erottuu joku ”hitti” (”Ombra mai fu” Xerxeessä ; ”Vieni, vieni” Agrippinassa; moni aaria Cesare in Egittossa kuten ”Lingue venosa mai riposa”), en kuitenkaan menisi soveltamaan Alfred Einsteinin teoriaa ’suuruudesta musiikissa’: siinä aina verrataan kahta säveltäjää, joista toinen osoittautuu neroksi, toinen vain lahjakkuudeksi.
Hassella on sitä paitsi erityinen ansionsa orkesrterin käytössä. Alkusoitossa on jo idulla neliosainen sinfonia; loppua kohti soitinnus muuttuu yhä juhlavammaksi puhaltimien ansiosta.
Melodia liittyy molemmilla barokin tunnekulttuuriin, jota kutsutaan affektiopiksi. Se onkin olennaista myös oopperan juonessa, joka on sangen sekava; loppujen lopuksi jää hämäräksi kuka on kukin lavalla kun perinteiset gender-roolit vielä sekoittuvat musiikillisesti kontratenorien ansiosta. Libretisti Stefano Pallavicino oli sijoittanut tapahtumat Bysanttiin tai Kreikkaan, kumpaan, sillä ei ole väliä, sillä henkilöt käyttäytyvät kuten barokin ajan hovien kavaljeerit ja daamit; tämä on analogista Pariisin salonkien presiööseille, joiden romaanit tapahtuivat antiikissa, mutta henkilöt olivat valepukuisia aatelisia seurapiireistä. Ja heitä kiinnostivat vain keskinäiset monimutkaiset lemmensuhteet.
Olennaista olivat tunteet, passionit kuten Descartes niitä analysoi kuulussa kirjassaan Traité de passions: tärkeimipiä tunteita olivat ihailu, arvostus, halveksunta, anteliaisuus, ylpeys, nöyryys, rakkaus, viha, halu, toivo, pelko, kateus, epätoivo, rohkeus, katumus, ilo, suru, pilkka, sääli, suuttumus, kunnia ja häpeä jne. loputtomana luettelona. Juonen seuraaminen Hassen Irenessä ei kannata, pitää kuunnella affekteja musiikissa ja miten ne toteutuvat sävelten keinoin.
Faustina Bordoni. Kuva © Wikipedia.
Tähän projektiin kiinnitetyt laulajat tarjosivat kuulijalle henkeäsalpaavan virtuoosisia hetkiä. Jo Händelin aikana mm. Lontoossa sopraanot pantiin vertailuun; nytkin laulajat ’kilpailivat’ yleisön aplodeista. Ensiksi näytti siltä että brasilialainen kontaenori Bruno de Sa saavutti suurimmaan suosion, mutta sitten aivan lopuksi koko illan tähti Julia Lezhneva ’veti pidemmän korren’. Hän oli kuin barokin suurimman laulajattaren Faustina Bordonin inkarnaatio vuoden 2020 kynnyksellä. Hasse tiesi miten kirjoittaa loistokkaasti sopraanolle, hehän olivat naimisissa. Mutta myös kaksi muuta kontratenoria briljeerasivat ja heidän roolinsahan olivat alunperin kastraattiääniä. Max Cencic ja Davic DG Lee. Joskus unohtuu, että bel canton alkuperä oli juuri näissä äänissä, joiden ei tarvinnut laulaa rintaäänellä à la Pavarotti, vaan hieman nasaalilla soinnilla, jolla nopeat kuviot ja trillit olivat mahdollisia.
– Eero Tarasti