Ilja Repinin maalaus Anton Rubinsteinista vuodelta 1887
[Amfion julkaisee aika ajoin muualla aiemmin ilmestyneitä esseitä ja artikkeleita, joissa sivutaan Suomen musiikkielämää. Sarjan aloittaa Petri Sariolan essee venäläisestä säveltäjästä Anton Rubinsteinista.]
Anton Rubinstein (1829-1894) oli yksi 1800-luvun pianotaiteen suurimmista nimistä. Kun hän loisteliaan uran tehneenä 64-vuotiaana kuoli nykyaikaisittain liian varhain, mutta fyysisesti vanhentuneena talossaan Pietarhovissa Suomenlahden rannalla, oli kyseessä koko läntistä musiikkimaailmaa järkyttänyt tapahtuma. Kaikkialla järjestettiin muistokonsertteja. Pietarissa Rubinsteinin hautajaiskulkueeseen tarvittiin neljä vaunua kuljettamaan kukkia. Arkun päällä olivat tsaari Nikolai II:n sekä tsaarittaren ja leskikeisarinnan seppeleet. Kirkossa arkkua ympäröivät laakeriseppeleet, joiden arveltiin tulleen Saksasta.
Anton Rubinsteinia pidetään nykyään puhtaasti venäläisenä taiteilijana ja sitä hän sielultaan olikin. Hän kaipasi aina takaisin Venäjälle, vaikka kokikin siellä aika ajoin vastustusta. Rodullisesti hän oli juutalainen, joskin häntä äitinsä takia saatettiin pitää myös saksalaisena. Clara eli Kaleria Hristoforovna oli omaa sukuaan Löwenstein ja syntynyt köyhtyneeseen juutalaisperheeseen nykyään Puolaan kuuluvassa Lesznossa. Aikaisemmin kaupunki kuului Lissa-nimisenä Preussin Sleesiaan. Kaleria Rubinsteinilla oli hyvä yleissivistys ja hän osasi soittaa pianoa.
Nimenomaan hänen jopa despoottiseksi luonnehditun pedagogiikkansa ansiota oli, että sekä Anton että hänen nuorempi veljensä Nikolai nousivat venäläisen musiikkielämän huipulle. Nikolain sanottiin olleen melkein yhtä hyvä pianisti kuin Anton ja hänen perustamistaan musiikkiluokista tehtiin v. 1866 Moskovan konservatorio.
Anton Rubinstein syntyi 16. marraskuuta 1829 pienessä Wychwatynezin kylässä Moldaviassa. Olot olivat huonot juutalaisille ja niinpä isoisä Roman Rubinstein lähisukulaisineen kääntyi ortodoksiseen uskoon ja muutti Moskovaan. Pianistin isä perusti sittemmin sinne lyijykynätehtaan, jossa oli parhaimmillaan 17 miestä töissä. Kaleria-äiti opetti lapsilleen saksaa ja ranskaa sekä pianonsoittoa. Anton-poika osoitti erityistä lahjakkuutta. Kahden vuoden kuluttua hän sai opettajakseen ranskalaissyntyisen Alexander Villoingin. Tämä Wienissäkin opiskellut musiikkimies oli ilmeisesti hyvä pedagogi, vaikkakin tuonaikaista pedagogiikkaa leimasi nykyään vaikeasti ymmärrettävä ankaruus, mm. virheistä rangaistiin lyömällä sormille. (Sama käytäntö oli voimassa vielä sata vuotta myöhemminkin, joskaan Ingeborg Hymander ei siitä enää puhu v. 1924 ilmestyneessä kirjassaan Nuori pianonsoiton opettaja. Hän kirjoittaa: ”Älkää kiivastuko; säilyttäkää mielenmalttinne mikäli mahdollista.”)
Anton Rubinstein oli niin sanottu ihmelapsi. Hän harrasti säveltämistä ja pystyi ensikonsertissaan 9-vuotiaana esittämään Lisztin Kromaattisen galopin. Oli päivänselvää, että tällaisen lahjakkuuden oli päästävä ulkomaille opiskelemaan. Rubinstein matkusti opettajansa Villoingin kanssa Pariisiin, missä hänen konserttinsa herätti suurta huomiota. Läsnäollut Liszt nosti Antonin pöydälle ja selitti, että näille hartioiIle hän laskee perintönsä. Niinikään konsertissa ollut Chopin kutsui Rubinsteinin kotiinsa ja esitti tälle vielä painamattoman uuden impromptunsa.
Rubinstein viipyi yhdessä opettajansa kanssa Euroopassa yli kolme vuotta. Englannissa hän esiintyi kuningashuoneelle ja soitti ylhäisissä salongeissa. Hänen pitäessään julkisen konsertin johdatti itse Felix Mendelssohn hänet flyygelin luo. Rubinsteinin äidin vanhemmat olivat olleet Mendelssohnien etäisiä tuttavia, mikä varmaan helpotti kanssakäymistä. Konserttimatkat ylsivät pohjoisessa Norjaan ja Ruotsiin saakka. Suomi jäi tällä kertaa valloittamatta.Venäjälle palannut Rubinstein oli eurooppalainen kuuluisuus, mutta yhdessä suhteessa matka oli epäonnistunut. Hän ei ollut löytänyt itselleen toista opettajaa ja hänen tietonsa musiikin teoriasta olivat riittämättömät. Tämän seikan korjaamiseksi Kaleria-äiti matkusti pianistipoikiensa Antonin ja Nikolain kanssa v. l844 Berliiniin, missä Anton sai opetusta maineikkaalta teoreetikolta Siegfried Dehniltä. Äidin palattua Venäjälle jäi 16-vuotias Rubinstein yksin Eurooppaan luomaan uraansa. Nämä ajat olivat hänen elämänsä onnettomimmat. Vuonna 1848 hän palasikin takaisin Pietariin jättäen jälkeensä kaaoksessa olevan Euroopan. Teorianopettajansa Dehninkin hän oli nähnyt pyssy kädessä barrikaadilla.
Pietarissa Rubinstein sai suojelijakseen suuriruhtinatar Maria Pavlovnan, lisänimeltään mecklenburgilainen. Tämä oli solminut avioliiton keisari Aleksanteri II:n kolmannen pojan Vladimirin kanssa. Maria Pavlovna oli kaunis ja älykäs sekä kiinnostunut taiteista. Hänen palatsissaan järjestettiin säännöllistä musiikinopetusta ja vähitellen kehitys johti siihen, että Pietarin konservatorio perustettiin 1862. Anton Rubinstein toimi pariin otteeseen sen johtajana ja opettajana, mutta loi samalla Euroopassa maineensa Lisztin veroisena pianistina. Hans von Bülow kutsui Rubinsteinia osuvasti pianotaiteen Michelangeloksi. Säveltäjänä Rubinstein oli myös hyvin tuottelias, joskin vailla toivomaansa menestystä. Impressaarit ja oopperat kyllä suosivat hänen teoksiaan, mutta vain mikäli säveltäjä itse toimi johtajana. Rubinstein oli säveltäjänä konservatiivi, jonka silmissä jo jotkut Chopinin soinnulliset ratkaisut olivat liian pitkälle vietyjä. Kun ottaa huomioon Rubinsteinin laajan sävellystuotannon sekä hänen pianistisen ja pedagogisen aktiviteettinsa, täytyy todeta hänen olleen poikkeuksellisen tarmokas mies. Amerikassa hän teki vaikeasti ylitettävän teon: hän vietti siellä 239 päivää ja esiintyi 215 konsertissa. Muutamaa viimeistä konserttia lukuunottamatta näissä konserteissa tosin esiintyi muitakin taiteilijoita, mm. viulisti Henri Wieniawski.
Mitä ja miten Rubinstein soitti
Rubinsteinin ohjelmisto hänen nuoruudessaan ei ollut lainkaan niin klassinen kuin myöhemmällä iällä. Siihen kuului salonkikappaleita ja virtuoosisia sovituksia tunnetuista oopperamelodioista. Tuohon aikaan olivat vielä improvisointiesityksetkin muodissa. Rubinsteinilla oli tapana sanoa, että paras oli se improvisaatio, jota oli harjoiteltu pisimpään. Uransa huipulla Rubinstein piti useampaan kertaan seitsemän historiallisen konsertin sarjan, jossa tyyliasteikko ulottui WilIian Byrdistä ja Couperinista Rubinsteinin oman ajan musiikkiin – ja häneen itseensä. Yhdessä konsertissa Rubinstein soitti kahdeksan Beethovenin sonaattia. Eräs konsertti oli omistettu Chopinille, vaikka ilmeisesti Rubinstein ei voimaihmisenä ollut mikään tyypillinen Chopin-soittaja. Pariisissa Chopinin vielä elossa olevat oppilaat eivät olleet tyytyväisiä: Georges Mathias valitti, että Rubinstein soitti Rubinsteinia eikä Chopinia.
Rubinstein osasi toki soittaa myös soinnullisesti hivelevän kauniisti. Hänen kätensä oli pehmeän lihaksikas ja laajaotteinen. Säveltämässään nopeatempoisessa Staccato-etydissä hän vaatii jo ensimmäisessä tahdissa soitettavaksi desimin valkoisilla koskettimilla, mihin vain harvat pystyvät. Rubinsteinin tunnetuimman oppilaan Josef Hofmannin käsi oli niin pieni, että hän myöhemmällä iällään teetätti itselleen tavallista kapeamman koskettimiston. Rubinsteinin sormien päät olivat epätavallisen leveät ja ilmeisesti tästä syystä hänellä oli vaikeuksia välttää virheitä. Hänen vääristä nuoteistaan sanottiin saavan kokonaisen kirjaston, mutta sillä ei ollut mitään väliä kun tulkinnat olivat vereviä. Yksi Rubinsteinin tulkintojen ominaispiirteistä oli hänen temperamenttinsa. Hänen aikansa pianoista tahtoivat kielet katkeilla helposti. Kerran Rubinstein soitti Lisztin sovittaman Beethovenin Turkkilaisen marssin sellaisella teholla, että tehtailija Tretjakovin tyttären tukka nousi kauhusta pystyyn. Temperamentti vaikeutti myöskin Rubinsteinin opetustyötä. Oppilaat saattoivat lähteä itkien tunneilta. Rubinstein puolestaan ei ymmärtänyt mitä pahaa oli siinä jos hän hiukan huusi ja polki jalkaa. Häntä itseään oli nuorena lyöty. Tyypillinen tapaus.
Suomalaisen pianistin Dmitry Hintzen isoäiti ilmoitti Pietarissa Rubinsteinille lopettavansa pianonsoiton opiskelun ja menevänsä naimisiin. Rubinstein sai raivokohtauksenja iski tuolin rikki:”No, se on se tavallinen tarina. Kaikki menevät naimisiin, kukaan ei halua uhrata itseään musiikille.” Rubinstein saattoi itse asiassa olla itse hiukan ihastunut tähän Katerina Boglianovskajaan. Aikaisemman morsiamensa, Helena Pavlovan pianonsoittoa harrastavan ja kauniisti laulavan kamarineidon Anne de Friedbourgin hän oli menettänyt Theodor Leschetizkyn ensimäiseksi vaimoksi. Kun Rubinstein perusti nimeään kantavan pianokilpailun se oli ymmärrettävästi tarkoitettu vain miehille (hiukan samaa periaatetta noudatti meidän aikanamme Vladimir Horowitz, joka ei ottanut naisia oppilaikseen). Rubinsteinilla oli kotonaan vaimo ja kolme lasta, mutta koko elämänsä ajan hänellä oli myös ihailijattaria, joista hän vaikenee visusti muistelmissaan. Joskus Rubinsteinilla tiedetään olleen ramppikuumetta lieventämässä nainen takahuoneessa. Tekniikkansa Rubinstein oli hankkinut tarmokkaalla työllä.Tarpeen vaatiessa hän saattoi harjoitella kymmenen tuntia päivässä ja matkoillaan hänellä oli Lisztin tapaan mukanaan pieni mykkä harjoituskoskettimisto. (Nykyään, kun matkustaminen on tullut nopeaksi, sellaista ei enää käytetä joskin Shura Cherkasskilla oli vielä 2. maailmansodan jälkeen Suomeen tullessaan mykkä koskettimisto mukanaan.)
Anton Rubinstein Suomessa
Anton Rubinsteinin maine ja hänen sävellyksensä eivät olleet tuntemattomia Suomessakaan. Täällä oli soitettu hänen pianosävellyksiään sekä laajemmista teoksista ainakin Valtamerisinfoniaa. Itse Rubinstein kävi sen sijaan vain kerran Suomessa konsertoimassa pitäen v. 1880 kaksi konserttia Helsingissä ja kaksi Viipurissa. Kyseessä oli valtiovierailuun verrattavissa oleva tapahtuma. Helsingin rautatieasemalla hänet vastaanotettiin eläköön -huudoin Ylioppilaslaulajien esittäessä Paciuksen Suomen laulun ja Collanin Savolaisen laulun.
Ensimäisessä konsertissa 10. maaliskuuta Rubinstein soitti mm. Händelin, Mozartin ja Beethovenin teoksia, Schumannin Sinfoniset etydit sekä omia sävellyksiään. Seuraavan päivän Helsingfors Dagbladetissa kirjoitti haltioitunut arvostelija mm.:
”Anton Rubinstein on konsertoinut pääkaupungissamme eilen. Todeksi on sitten tullut, mitä tuskin rohkeinkaan ajatus on uskaltanut tuottaa turhana toiveena. Mitä voisimme sanoa siitä soitosta, jolla suuri mestari eilen kutsui esiin Händelin, Mozartin, Beethovenin ja Schumannin y.m. näihin heidän sävellyksiinsä kätketyt henget. Minkä mittaamattoman säveltaiteen kaikkein pyhimpään ulottuvan syvän näkemyksen välillä, tämän sopusoinnun, jonka laajuuden hän omistaakaan vaihtelevalla esityksellä valtavissa näkymissä esittää eri säveltäjät, valaistuna sattuvimmassa valossa ja nerokkaalla luonnehdinnalla, joka sanoo meille: tämä on Beethoven ja tämä on Mozart. Musiikin neroista hän on voittanut arvan työskennellä itsenäisin ideoin säveltäjänä säveltaiteen edistämiseksi ja jalostamiseksi ja samalla yhtenä aikamme edustavimmista esittäjistä levittää näitä ajatuksia yli maailman. Siksi tavoitamme Rubinsteinin soitosta sopusoinnun teknisen valmiuden, joka jokaisessa otteessa, jokaisessa äänessä, jokaisessa iskussa ja fraasissa pakottaa meidät hänen taiteellisen täydellisyytensä kunnioittamiseen, koskaan erehtymättömän tarkkuutensa ihailuun hänen tavassaan kuvata sävelissä, ja joka lopulta vastustamattomasti herättää intomielen purkaukseen soittonsa pienimpien yksityiskohtien voiman lämmön ja totuuden kautta.” (Suomennos: Seija Lappalainen.)
Nykyaikaisittain katsottuna Rubinsteinin ohjelma oli hiukan sekalainen. Ihmetystä herättää, että hän päätti ohjelmansa omilla sävellyksillään, joiden kantovoima ei välttämättä ollut Mozartin ja Beethovenin luokkaa. Hufvudstadsbladetin arvostelija kuitenkin kehui sitäkin: ”Ohjelmakin oli erinomaisesti koostettu: sellaista järkevää johdonmukaisuutta jää valitettavasti kaipaamaan useimmista konserttiohjelmista.”
Jo ensimmäisessä konsertissa oli Yliopiston sali ääriään myöten täynnä, vaikka tavallisten lippujen hinnat olivat ennätyskorkeat. Sama suosio oli Rubinsteinin toisellakin konsertilla, jonka ohjelma oli hiukan klassisemmin koostettu. Pelkän musiikkisuorituksen ohella arvioitsijat kuvailivat myöskin Rubinsteinin ulkoista olemusta ja käyttäytymistä. Yksi heistä kirjoitti:
”Jotenkin uhkeana kasvultaan, varsin luonteenomaisine, Beethovenin mieleen tuovine kasvonpiirteineen ja pitkän mustan, hiukan sekaisen tukkansa kanssa hän konstailemattomine liikkeineen ja juroudessaan antaa vaikutelman miehestä, joka on tottunut hallitsemaan ja käskemään. Toki hän kumartaa yleisölle, mutta sellaisella asenteella ja ilmeellä, jotka tarkoittavat, että yleisön pitäisi kumartaa hänelle eikä päinvastoin.”
Vaikka musiikkiyleisö Helsingissä ja Viipurissa otti Rubinsteinin haltioituneena vastaan, se ei ollut osoitus koko suuriruhtinaanmaan mieltymyksestä taidemusiikkia kohtaan. Sanomalehdessa Tapio, Sanomia Sawosta ja Karjalasta kirjoitti 14. huhtikuuta nimettömäksi jäänyt kirjeenvaihtaja otsikolla Kirje Helsingistä:
”Anton Rubinstein’in ajat owat olleet ja menneet; tuskin kukaan enää muistaa tuon ”Juutalaisen” täällä olleen. Hänestä tosiaan voi sanoa: veni, vidi, vici – s.o. ”hih, hei, sen tuuli wei,” tahi jotakin senlaista. Ne herrat – tietysti rouvat myös ja kynät, nimittäin ryökynät – täkäläisistä, jotka owat perin pohjin musiikillisia ja jotka ”jotakin ymmärtävät,” sanowat tuon soiton olleen oikein taiteellista ja hienomakuista, ja eiköpä se waan liene jotakin senlaista ollutkin. Tuo soittoniekka se osasikin pudistaa pianosta wiho wiimeisenkin musiiki-pisaran. Niin ilmestyi täällä ja häwisi tuo suuri musiikillinen ilmiö. Mutta ajan ratas se waan pyöriä hurraa, saattaen joka päiwä uusia uutisia.”
Ajan ratas on jatkanut vääjäämätöntä pyörimistään nykyaikaan asti. Maailma ei ole unohtanut Anton Rubinsteinia. Hänen pianosävellyksiään soitetaan yhä ja hänestä on ilmestynyt uusi elämäkertakin. Kiusallisen lähellä oli se seikka, ettei Rubinstein sattunut tallettamaan soittoaan fonografirullille. Vuonna 1890 kävi eteläafrikkalaissyntyinen liikemies ja musiikin ystävä Julius Block Pietarissa ja esitteli fonografia seurueelle, johon kuuluivat mm. Tshaikovski ja Anton Rubinstein. Säilyneellä rullalla [ks. http://marstonrecords.com/block/block_tracks.htm] kuullaan Rubinsteinin toteavan: ”Mikä ihmeellinen vekotin”. Lausahdus on lyhyt, mutta yhdessä suhteessa merkittävä. Se liittää Rubinsteinin meidän aikaamme, tallennetun äänen aikaan.
– Petri Sariola