Ajatuksia Toivo Kuula -laulukilpailun finaalista

Laulukilpailut tarjoavat erinomaisen tilaisuuden pitää klassista laulumusiikkia esillä ja saada kansaa liikkeelle kuulemaan musiikkiperinteemme aarteita. Tämä onkin tärkeä asia, koska rytmimusiikin eri genret saavat joka tapauksessa kaikkialla huomiota. Jos kilpailija menestyy, se on yksi tapa saada nimensä suuren yleisön tietoisuuteen ja saavuttaa laulajan työtilaisuuksia. Toki aina on olemassa vaara, että samat keskeneräiset laulajat kiertävät kilpailusta toiseen varmistamassa asemaansa auringon alla ja keskittyminen oman instrumentin tarkempaan kehittämiseen häiriintyy.

Toivo Kuula -kilpailussa ei ole asetettu ikärajaa. Se on mahdollisuus myös myöhään heränneille lahjakkuuksille. Tästä kilpailusta olikin muodostunut ammattilaisten taistelu paikasta auringossa. Finalisteista monet olivat työskennelleet vuosia mm. Suomen Kansallisoopperassa tai hankkineet muuten monipuolista kokemusta ammattilaulajina. Kilpailufinaalissa lauloivat bassolaulajat Jari Parviainen, Koit Soasepp ja Matti Turunen sekä kaksi baritonia Juhani Alakärppä ja Petteri Lehikoinen. Miehet kamppailivat kolmen sopraanon Leena Liimataisen, Ilona Jokisen ja Pia Pajalan kanssa 10 000 €:n pääpalkinnosta. Kunkin laulajan piti esittää neljä suomalaista laulua, joista pakollisena kaikille kuului kaksi Toivo Kuulan laulua ja jokin 2000-luvulla sävelletty teos.

Kuulijan mietteitä laulamisesta

Mietin hienoja laulusuorituksia kuunnellessani, kuinka laulajat mahtoivat mieltää oman instrumenttinsa toiminnan. Kokiko laulaja itsensä enemmän ilman avulla toimivaksi puhallinsoittimeksi vai kehon sisällä toimivaksi värähtelysoittimeksi, jossa keho alkaa resonoida, kun ääniaallot syntyvät äänihuulivärähtelyn seurauksena ja törmäävät kehon kaikkiin koviin ja pehmeisiin kudoksiin? Joidenkin kohdalla aistin, että lähtökohtana saattoi olla enemmän ilman päällä laulaminen ja äänen suuntaaminen kehosta ulospäin siten, että se lopulta kantaisi mahdollisimman kauas eteenpäin. Äänilähtöisessä ilman päällä toimivassa laulutavassa koin, että ääni lähtee liikkeelle ensin ja sitten tulee teksti. Toisten laulajien kohdalla aistin enemmän tekstilähtöistä lähestymistapaa. Silloin koin laulajan ikään kuin enemmän värähtelysoittimena, jossa toiminnan suunta oli päinvastainen eli kuten italialaiset sanovat inhalare la voce (sisään hengitä ääni). Tässä ajattelutavassa koin, että ilmaisu ja teksti sytyttävät kehon hieman ennen ääntä ja ovat lopulta oleellinen osa äänen soinnin kvaliteettia. Laulamisessa on kysymys paljolti kyvystä säädellä taitavasti sisäänhengityslihasten toimintaa äänen korkeuden ja voimakkuuden sekä musiikin ilmaisun mukaan. Laulutapoja voi olla toki monia ja erilaisia variaatioita näiden edellä kuvattujen tapojen väliltä. Itseäni puhuttelee kuitenkin enemmän laulutapa, jossa lauluinstrumentti mielletään enemmän värähtelysoittimeksi (inhalare la voce) kuin ilman päällä toimivaksi puhallinsoittimeksi, jossa ääntä ohjataan kehosta ulospäin.

Hienoja musiikkielämyksiä

Leena Liimatainen oli valinnut Toivo Kuulan teoksista Paimenet (Eero Eerola) ja Karjapihassa (Larin Kyösti). Hänen kilpailusuoritusta leimasi ehjä ammattimainen muusikkous, joka kuultiin mm. musiikin muotojen loogisuutena. Esityksessä oli varmuutta ja lavasäteilyä. Liimatainen ei kenties ollut äänellisesti aivan parhaimmillaan, koska oli toipumassa flunssasta. Tämä kuului ajoittain äänen keskialueen huokoisuutena ja energiaa vaativissa nousuissa saattoi tulla hiukan väpättävää vibratoa erityisesti ensimmäisessä Kuulan laulussa Paimenet. Ehjä ja hieno taiteellinen kokonaisuus toi kuitenkin Liimataiselle toisen palkinnon 6 000 €.

Jari Parviaisen ääni virtaa hyvin luonnollisesti ja hän pyrkii ilmi selvästi esityksissään välttämään äänenkäytössään ja tulkinnoissaan kaikenlaista temppuilua. Hän oli valinnut äänelleen ja taiteilijatyypilleen edulliset laulut. Kuulan Kesäyö kirkkomaalla (V. A. Koskenniemi) oli ehkä hänen finaaliohjelmansa ehjin kokonaisuus. Parviaista vaivaa kuitenkin ilmaisullisesti hieman tietty yksivakaisuus ja energiattomuus. Musiikin muotorakenteiden kunnioittamisessa ja rytminkäsittelyn karaktääreissä on vielä työtä. Moderni ooppera-aaria Einojuhani Rautavaaran oopperasta Rasputin jäi melko epätarkaksi hahmotelmaksi musiikin muotorakenteen, fraasin ja tekstinkäsittelyn osalta.

Pia Pajalan aloitti finaalisuorituksensa Marko Aution laululla Meri suuri ompelukone (T. Kalla). Se oli hauska avaus, jossa Pajala tavoitti hyvin tekstin- ja rytminkäsittelyssään yhteyden pianosäestyksen konemaisen poljennon kanssa. Hänelle on tyypillistä hyvä musiikillisten kokonaisuuksien hallinta ja varma lavaesiintyminen. Pääpaino viimeaikaisessa opiskelussa lienee ollut oopperan alueella. Liedlaulajana Pajalalle toivoisin lisää äänellistä monipuolisuutta ja herkkyyttä sekä tekstiin selkeyttä ja värejä. Varsinkin ruotsinkieli Sibeliuksen laulussa Men min fågel märks dock icke (J.L.Runebergin) oli kovin epäselvää. Äänen korkea alue kaipaa vielä hengityskontrollin rakentamista. Ääni hyökkää ajoittain liikkeelle suoraan voimaan ja tuloksena on silloin hieman kireä ja kova sointi.

Petteri Lehikoinen onnistui tavoittamaan Tapani Länsiön (Heikki Sipilä) laulussa Kortto taiteellisesti ehjän ja intensiivisen kokonaisuuden. Tuomaristo palkitsi hänet parhaasta modernin suomalaisen laulun esityksestä 1 000 €:n stipendillä. Finalisteista neljä oli valinnut Kuulan laulun Kesäyö kirkkomaalla. Lehikoisen esitys tästä laulusta oli yksi parhaista. Hän tavoitti lauluun tekstilähtöisiä värejä ja herkkyyttä. Jäin kuitenkin miettimään ohjelmavalintaa Kuulan Tule Armaani (V.A.Koskenniemi) sekä O. Merikannon Merellä (J.H. Erkko) lauluissa. Balanssi pianon ja laulajan välillä ei ollut ihanteellinen ja laulaja jäi hieman pianistin varjoon. Molemmat laulut vaativat valtavaa ilmaisullista ja äänellistä energiaa ja koin, että Lehikoinen ei aivan tavoittanut sitä.

Juhani Alakärppä oli kilpailun yllättäjä. Jo 48-vuotias tuntematon mies ilmestyi Oulun seudulta ja voitti kilpailun. Hän oli myöhemmällä iällä opiskellut toisen ammatin ja valmistui laulupedagogiksi ja laulajaksi Oulun ammattikorkeakoulusta Airi Tokolan johdolla vuonna 2011. Ensimmäisestä fraasista lähtien tiesin, että tämä mies osaa laulaa ja koskettaa kuulijaa. Kilpailuesitys oli kokonaisuudessaan ehjä taiteellinen kokemus, joka oli vapaa suorittamisesta ja yleisön kosiskelusta. Koin tämän laulajan esiintymisessä lauluinstrumentin toiminnan oikeaa ajoitusta. Siinä ilmaisun halu spontaanisti sytytti kehon luonnolliset refleksit ja tekstienergia antoi ääneen lopullisen loistokkuuden. Seurauksena oli tasapainoinen ja rehellinen tulkinta, jossa oli laaja dynaaminen ilmaisuskaala. Tämä teki oikeutta Kuulan lauluille Jääkukkia (V.A. Koskenniemi) ja Sinipiika (V.A. Koskenniemi) sekä Leevi Madetojan laulussa Yrtit tummat (L.Onerva). Moderni suomalainen Jouko Tötterströmin Kesämuisto, jossa oli säveltäjän oma teksti, oli myös taiteellisesti ehjä esitys. Pianisti Juho Alakärppä toimi veljensä säestäjänä ja osoitti olevansa herkkä ja oivaltava muusikko, joka kantoi mallikkaasti osuutensa duon työskentelyssä.

Koit Soasepp on virolaissyntyinen Suomen Kansallisoopperassa työskentelevä basso. Hänellä on arvokas äänimateriaali, joka tällä hetkellä kaipaa vielä teknistä hiomista ja lisää monipuolisuutta ilmaisuun. Lied on oopperaan suuntautuneelle suurelle äänelle haaste. Koin Soaseppin esityksistä, että hän ei vielä ole aivan tavoittanut oman äänensä luonnollista kvaliteettia vaan pyrkii tekemään hieman keinotekoisesti tummuutta bassoääneensä. Tekniset rajoitteet verottivat mm. Yrjö Kilpisen laulussa Tunturille (Vilho Törmänen) fraasin kuljetuksen agogista vapautta ja tekstin käsittelyn luontevuutta. Suomenkielinen runous saattoi asettaa hänelle myöskin enemmän haasteita kuin äidinkielenään suomea puhuville kollegoilleen. Joskus fraasit eivät hengittäneet aivan loogisesti tekstin sisältöä kunnioittaen.

Ilona Jokisella on runsaasti kilpailu- ja esiintymiskokemusta. Se välittyy hänen luontevasta lavaesiintymisestään ja musiikillisesti ehjästä kilpailusuorituksesta. Hän oli valinnut lyyriselle äänelleen sopivan ohjelman, joista voisi poimia helminä Kuulan Heidenzauber (August Hjelt) ja Sibeliuksen Jubal (Ernst Josephson). Äänellisesti Jokisella on vielä hengityksessään työtä varsinkin energiaa vaativissa nousuissa. Äänen kvaliteetti muuttuu yläalueella ajoittain tiukaksi ja kaipaa lisää teknistä kontrollia. Jokinen saavutti kilpailun kolmannen palkinnon 3 000 €.

Finaalin viimeinen esiintyjä oli nuori bassolaulaja Matti Turunen. Tämä monipuolinen muusikko on tullut tunnetuksi myös säveltäjänä. Oskar Merikannon laulussa Soi vienosti murheeni soitto (Heikki Ansa) välittyi laulajan muusikkous. Myös Juhani Haapasalon Pelko (Anna Haava) oli hyvin keskittynyt esitys. Toivo Kuulan laulu Tule armaani (V.A. Koskenniemi) toi esiin eniten teknistä keskeneräisyyttä. Tässä laulussa keho ei ollut vielä valmis tuottamaan korkean nousun vaatimaa energiaa. Turunen on hyvä muusikko ja uskon, että hän menee vielä pitkälle. Teknisesti tämä nuori basso kaipaa tällä hetkellä ääneensä lisää ilmaisusta lähtevää kehon toiminnan reaktionopeutta ja hengityksen kontrollia.

Toivo Kuula -kilpailu oli erilainen kiinnostava musiikkielämys. Alavuden kaupungille ja kilpailun järjestäjille kuuluu suuri kiitos. Laulaja ei voi onnistua yksin ja siksi suuret kiitokset kuuluvat myös kilpailun kahdelle taitavalle viralliselle pianistille Taru Ritavedelle ja Eliisa Sunille sekä kilpailijoiden omille pianisteille Juho Alakärpälle, Hans-Otto Ehrströmille, Collin Hansenille, Asta Onnilalle ja Daniel Stagnolle.

Kirjoittaja on Laulupedagogit ry:n puheenjohtaja.