Tapiola Sinfoniettan perjantainen konsertti soitettiin tällä kertaa ilman kapellimestaria, ja konserttimestari Janne Nisonen johti orkesteria viulun ääreltä. Tällainen ratkaisu toimi hyvin Nisosen jousiorkesterille sovittamassa Maurice Ravelin (1975–1937) Jousikvartetossa. Tapiola Sinfoniettan jousisto on erinomaisessa kunnossa: intonaatio ja rytminkäsittely oli tarkkaa ja karakterit pääosin kohdallaan, ja esitys monella tapaa inspiroitunut. Jäin kuitenkin pohtimaan, miksi tehdä jo toimivasta jousikvartetosta jousiorkesterisovitus? Sovituksessa mielestäni menetettiin Ravelin kvartetolle ominainen intiimin yhdessäolon ja sitä kontrastoivan solistisuuden yhdistelmä. Lisäksi soitinnusratkaisut eivät juurikaan muistuttaneet Ravelin omaa orkestrointityyliä, joka on paljon värikylläisempi ja monikerroksisempi. Nyt vastakohtaisuudet ja dissonanssit pikemminkin tasoittuivat kuin terävöityivät.
Väliajan jälkeen jatkettiin Robert Schumannin (1810–1856) musiikin parissa. Vuonna 1851 valmistunut Hermann und Dorothea -alkusoitto (op. 136) perustuu Goethen samannimiseen runoon, jossa kaksi rakastavaista Ranskan vallankumouksen pyörteissä saavat lopulta toisensa säätyerosta ja vanhempien vastustuksesta huolimatta. Schumannin orkesterinkäsittely on taitavaa, ja teoksen lievästä lapsellisuudesta huolimatta – alkusoitossa käytetään mm. Marseljeesi-teemaa – siitä on mahdollista rakentaa kelpo esitys. Tapiola Sinfonietta osoitti olevansa hyvässä iskussa soinnin ja tarkkuuden puolesta, mutta melodian ja fraasien muotoilu jäivät mielestäni liian neutraaleiksi, minkä vuoksi esitys kuulosti lopulta enemmän läpisoitetulta kuin varsinaisesti musiikkiin kantaa ottavalta. Kenties kapellimestari olisi sittenkin ollut paikallaan tähän teokseen?
Konsertin päätösteoksena oli itseoikeutetusti Schumannin Pianokonsertto a-molli (op. 54), jonka solistiksi oli saatu ranskalainen Pierre-Laurent Aimard (s. 1957). Esitys oli sikäli tavallista kamarimusiikillisempi, että kapellimestarin puuttuessa Aimard soitti selkä yleisöön päin ja flyygelistä oli otettu kansi pois kokonaan. Aimardin tulkinta konsertosta oli riisuttu kaikesta sentimentaalisuudesta, ja soitosta pystyi aistimaan, että Aimard oli todella sisäistänyt teoksen struktuurin. Ensimmäisessä osassa (Allegro affettuoso) jäin harmittelemaan, että osa hienoista pianon ja puupuhaltimien duetoista ei aivan onnistunut; tuntui, että puhaltajat ja pianisti eivät olleet aivan pääseet yksimielisyyteen siitä, miten kaksi melodiaa muotoutuu yhdeksi. Toisen osan (Intermezzo: Andantino grazioso) leikkisä tunnelma ja soinnin riittävä kirkkaus olivat mielestäni esityksen parhainta antia. Viimeinen osa (Allegro vivace) oli sinänsä hallittu kokonaisuus, mutta kokonaisuudessaan Aimardin ja Tapiola Sinfoniettan tulkinta konsertosta jäi itselleni hieman etäiseksi.