Oli erinomainen oivallus avata Helsingin Pohjoismaiset Musiikkipäivät laajalla konserttojen katsauksella. Tällainen konsertti tarjosi ensinnäkin mahdollisuuden kuulla useita hienoja eri soitinten solisteja saman illan aikana. Toisekseen konserttomaraton lienee ollut erityisen sopiva foorumi teosten vertailuun: kansalliset ja säveltäjäkohtaiset tyyli- ja ilmaisuerot tulevat toki myös muissa orkesterikappaleissa esiin, mutta konserton historiallisesti latautunut lajityyppi pakottaa säveltäjät aivan erityisellä tavalla määrittämään paikkaansa suhteessa perinteeseen.Maratonkonsertin sävellykset voisi jakaa kahteen ryhmään useammallakin tapaa. Osa teoksista noudatti selkeästi perinteisen virtuoosikonserton hyveitä, osa otti niihin vahvastikin etäisyyttä. Joissain konsertoissa kuultiin isoa orkesterisointia, toisissa taas orkesteria käsiteltiin läpikuultavan kamarimusiikillisesti. Ehkä mielenkiintoisin ero kappaleiden välillä liittyy musiikillisen materiaalin luonteeseen ja ylipäätään teosidentiteetin syntyyn: osa konsertoista luo oman yhtenäisen maailmansa, joka kasvaa sävellyksen omasta materiaalista käsin; toiset teokset taas tuntuvat viittaavan itsensä ulkopuolelle, jolloin sävellyksen lopullinen identiteetti syntyy vasta suhteessa ulkopuoliseen kontekstiin. Jälkimmäisessä tapauksessa tärkeäksi kysymykseksi nousee, millaisia merkityksiä viittauksista kuulijalle syntyy, ja kuinka teoksen ja ulkomaailman dialogi sävellyksessä ylipäätään toimii.Ruotsalaisen Marie Samuelssonin (s. 1956) viulukonsertossa Bastet Solgudinnan (2004) soolo-osuus vaeltaa orkesterin äänimaisemien keskellä. Viulun melodiset eleet kaartuivat herkkinä, ja orkesteriosuudessa kuultiin hienoja soinnillisia oivalluksia. Kokonaisuutena teos ei kuitenkaan jättänyt kovin lennokasta tai harkittua vaikutelmaa. Anna Lindal oli konserton lyyris-taiturillinen solisti.
Tanskalaisen Thomas Agerfeldt Olesenin (s. 1969) säveltäjänasenne lienee filosofinen: ainakin teoskommentissaan säveltäjä intoutui suomalaisittain harvinaisen perusteelliseen metafyysiseen pohdintaan. Agerfeldt Olesenin pianokonsertto Steinfeld (2004) ottaa monin tavoin etäisyyttä konserton lajiperinteeseen: pianon ja orkesterin suhde on mahdollisimman kaukainen, täyteläistä orkesterisointia ei kuulla lainkaan, ja fragmentaarinen kokonaismuoto ei juuri synnytä jatkuvuuden tuntua. Teoksessa on paljon ulkopuolisiin konteksteihin sidottuja viittauksia, joita suomalaisen kuulijan on vaikea ymmärtää. Heini Kärkkäinen soitti vaativan soolo-osuuden tarkasti ja loisteliaasti.
Mikko Heiniön trumpettikonsertto Envelope (2002) toimii sananmukaisesti kääreenä, sillä teoksen keskellä kuullaan Haydnin trumpettikonsertto kokonaisuudessaan. Valitettavasti Haydnin älykäs musiikki on kokonaisuuden selvästi parasta antia. Heiniön omaa musiikillista ideointia vaivaa perustavanlaatuinen profiilittomuus ja rakenteen löysyys, johon näennäisen sujuva ja loistokas orkestrointi ei tuo ratkaisevaa apua. Minkäänlaista aitoa dialogia Haydnin ja Heiniön musiikin välille ei teoksessa synny; eri kappaleet vain yksinkertaisesti soitetaan tauotta yhteen. Pasi Pirinen soitti trumpettiosuuden maailmanluokan taiturin ottein.
Islantilainen Steingrimur Rohloff (s. 1971) on opiskellut perusteellisesti Keski-Euroopassa ja hankkinut tukevan jalansijan eurooppalaisen nykymusiikin kentällä. Rohloffin Saksofonikonsertossa (2001) kuuluvat sekä ranskalaisen spektriajattelun että saksalaisen hälymusiikin vaikutteet. Fragmentaarinen ja kamarimusiikillinen teos ei lähtenyt dramaattisesti lentoon, mutta vangitsi monilla soinnillisilla yksityiskohdillaan. Solisti Rolf-Erik Nyström hallitsi taidokkaasti kappaleen erikoissoittotapojen täyttämän ilmaisumaailman.
Norjalaisen Jan Erik Mikalsenin (s. 1979) teoksessa Pygar Tales (2006) oli eksoottisena soolosoittimena saha, jota esityksessä soitti säveltäjä itse. Tälläkin kappaleella on ulkopuolinen kontekstinsa, sillä sävellyksen innoittajana oli 1960-luvun science fiction -elokuva Barbarella. Mikalsenin kappale aukeaa tosin täysin ongelmitta, vaikka elokuvasta ei mitään tietäisikään: Pygar Tales on selkeää, hienostunutta ja herkkää musiikkia, jota hallitsevat pehmeän läpikuultavat soinnit. Teos flirttailee taidokkaasti jopa Hollywoodin maailman kanssa, mutta säilyttää siihen tyylikkään etäisyyden. Kolmiosaisessa sävellyksessä ei ole selviä kontrasteja, vaan unelias ilmaisu hallitsee alusta loppuun. Saha osoittautui upeasti ja kauniisti soivaksi soolosoittimeksi, joka sulautui kamariorkesteriin erinomaisesti.
Sebastian Fagerlundin (s. 1972) neliosainen Klarinettikonsertto (2006) edusti illan perinteisintä konserttoantia: solisti oli teoksen kuningas, jota orkesteri säesti täyteläisellä soinnillaan. Kappaleen muoto toimi erinomaisesti: kullakin osalla oli selkeä virtuoosis-motorinen tai lyyrisen tunnelmoiva luonteensa, ja konserton draamallinen kokonaiskaarros oli tehokas. Solistille teos tarjosi vaativaa, kiitollista ja näyttävää soitettavaa. Christoffer Sundqvist hurmasi yleisön taiturillisella ja mukaansa tempaavalla soitollaan.
Konserttomaraton oli huomattava urakka myös Jani Telarannan johtamalle Helsingin Kaupunginorkesterille ja Dmitri Slobodeniukin luotsaamalle Tapiola Sinfoniettalle, jotka selvisivät tehtävistään erinomaisesti.
