Radion Sinfoniaorkesteri tarjosi viime perjantaina todellisen kulttikonsertin: toisella puoliajalla soitettu Karlheinz Stockhausenin Gruppen on sodanjälkeisen modernismin merkkiteos, joka on saanut odottaa Suomen ensiesitystään yli viidenkymmenen vuoden ajan. Myös konsertin muut sävellykset valottivat kiinnostavasti modernismin historiaa. Luigi Nonon Varianti on sarjallista musiikkia lyyrisimmillään, kun taas Arnold Schönbergin puhallinorkesterimuunnelmat ja Luciano Berion Kansanlauluja todistavat tekijöidensä halusta päästä yhteyteen suuren yleisön kanssa.
Arnold Schönbergin (1874–1951) Teema ja muunnelmia puhallinorkesterille op. 43a (1942–43) on kirjoitettu ajankohtana, jolloin säveltäjä jo parikymmentä vuotta aiemmin oli omaksunut työskentelynsä lähtökohdaksi dodekafonian. Kappaleessa ei kuitenkaan ole käytetty 12-säveltekniikkaa: maanpaossa Yhdysvalloissa Schönberg päätti kirjoittaa myös ”perinteisempiä” teoksia, jotka voisivat vedota laajempaan yleisöön. Sävelmaailmaltaan puhallinorkesterimuunnelmat on lähinnä vapaatonaalista musiikkia, jota leimaa vahva motiivitekniikka sekä tilanteiden ja tunnelmien ilmeikäs vaihtelu. Suuren yleisön tai amerikkalaisten puhallinorkesterien suosikkia muunnelmista ei Schönbergin elinaikana tullut, mutta teoksen tinkimätön laatu vakuuttaa tänäkin päivänä. RSO:n puhaltajat selvisivät vaativasta tehtävästään hienosti.
Luciano Berion (1925–2003) Kansanlauluja (1964, sovitus sinfoniaorkesterille 1973) on hurmaava kokoelma eri maiden kansansävelmistä tehtyjä sovituksia, joiden joukossa on myös pari Berion omaa laulusävellystä perinteiseen tyyliin. Muutamat kokeelliset laulu- ja soittotekniikat tuovat avantgardistista väriä folkloristiseen ilmaisuun. Valitettavasti mezzosopraano Marjatta Airas pilasi teoksen esityksen. Airaksen laulu oli kautta linjan masentavan alavireistä, ja hänen täydellinen piittaamattomuutensa pulssista ja orkesterin tapahtumista johti monissa osissa kudoksen hajoamiseen. Kun Airaksen ääni vielä on vuotava, voi vain toivoa, että tämä oli hänen viimeinen esiintymisensä RSO:n solistina.
Luigi Nonon (1924–1990) Varianti eli Musiikkia sooloviululle, jousille ja puupuhaltimille (1957) on normaaliin sarjalliseen tapaan pistemäistä ja fragmentaarista musiikkia, jossa selkeät melodis-temaattiset hahmot ovat tabu. Pitkät, hiljaiset ja korkeat äänet hallitsevat teoksen sointikuvaa luoden uneliaan surumielisen tunnelman. Kuin ihmeen kaupalla fragmenteista muodostuu mielekäs jatkumo, joka pitää kuulijan otteessaan koko 15-minuuttisen teoksen ajan. Nonon säveltäjäpersoonallisuus kuuluu musiikissa vahvana ankarista sarjallisista struktuureista huolimatta. Hannu Vasara soitti sooloviuluosuuden herkästi ja taidokkaasti.
Voimakas ja ehdoton persoonallinen visio on läsnä myös Karlheinz Stockhausenin (1928–2007) sarjallisessa jättiteoksessa Gruppen (1955–1957). Tarkkaan ottaen kappale edustaa ns. ryhmäsarjallisuutta: yksittäisten sävelpisteiden sijaan rivimuodot ohjaavat useiden nuottien muodostamien sävelryhmien tapahtumia. Kolmen eri puolille salia sijoitetun orkesterin käyttö tekee mahdolliseksi äänen liikkumisen tilassa sekä musiikin etenemisen samanaikaisesti useissa tempoissa. 109-jäsenisen esittäjistön hajautuminen kolmeen osaan on myös jo visuaalisesti maaginen ja megalomaanisia odotuksia herättävä kokemus.
Gruppen on enimmäkseen melko ohuesti ja kamarimusiikillisesti soitinnettua musiikkia, mutta varsinkin teoksen loppupuolella kuullaan myös hurjia purkauksia koko jättiorkesterin voimin. Stockhausenin pianokappaleisiin ja elektronimusiikkiin verrattuna on ehkä yllättävää, kuinka sinfoniaorkesterin soittimet tuovat sointiin myös perinteistä lämpöä ja ekspressiivisyyttä; tätä fysiologista tosiseikkaa ei ankarinkaan sarjallisuusmies voinut paeta! Täydellinen yllätyksellisyys ja jatkuvuus ovat musiikissa lopultakin hedelmällisessä tasapainossa: vaikka kunkin tapahtuman jälkeen voikin periaatteessa seurata mitä vain, muodostaa kokonaisuus kuitenkin vahvan, intensiivisen ja mielekkään tuntuisen kaarroksen.
Radion Sinfoniaorkesteri sekä kapellimestarit Sakari Oramo, Magnus Lindberg ja Kimmo Hakola selvisivät hurjasta urakastaan ihailtavasti, ja esitys päättyi yleisön villiintyneisiin suosionosoituksiin. Olisiko tällainen ollut Suomessa sarjallisen teoksen kohdalla mahdollista 30 vuotta sitten?
