Pelleás ja Mélisande, kuva kirjasta Gilles Macassar & Bernard Mérigaud: Claude Debussy: Le plaisir et la passion.
Helsingin kaupunginorkesterin konsertti perjantaina 1.11.2024 Musiikkitalossa. Nils Rõõmussaar oboe, Markus Tuukkanen fagotti, Ville Hiilivirta käyrätorvi, Harri Mäki klarinetti, Pekka Kauppinen viulu, konserttimestari. Felix Mendelssohn: Hebridit; Jean Sibelius Pelléas ja Melisande, sarja op. 46; Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfonia concertante neljälle puhaltajalle ja orkesterille Es-duuri KV 297b
Musiikkitalon aulaan astuessa huomasi heti, että paikalla oli harvinaisen paljon nuorta väkeä, kokonaisia koululuokkia, opiskelijoita ja niin edelleen – mikä on tietenkin sangen kiitettävä ilmiö. Ehkäpä ryhmien johtajat olivat valinneet juuri tämän konsertin ohjelman takia – taattuja säveltäjiä.
Mutta ennen konserttia olin ihmetellyt, ettei missään mainittu kapellimestaria. Ajattelin, että ehkä kyseessä oli joku kuuluisuus, joka halusi pysyä inkognito ja yllättää kaikki. Tai jokin uusi villitys. Sitten huomasin, että sama ohjelma oli jo esitetty Paavalinkirkossa samalla tavalla ja mainostamalla sitä Koko kaupunginorkesterin konsertiksi. Tässä tapauksessa katseet kohdistuivat tietenkin konserttimestariin Pekka Kauppiseen eräänlaisena ’varajohtajana’.
Väliajalla kuitenkin intendentti Aleksi Malmberg valisti minua, että kyseessä on jo neljä vuotta kestänyt kokeilu, jossa soitetaan tosiaan ilman johtajaa. Siitä syntyy aivan erilainen tuntuma yhteissoittoon, toistensa kuunteluun. Kaikki teokset muuntuvat ikään kuin kamarimusiikiksi, jota jo Haydnin päivistä alkaen pidettiin soittajien henkevänä keskusteluna.
Toisaalta jokainen tietää, että loistavat orkesterit voivat aivan hyvin soittaa ilman johtajaa. Kun Berliinin filharmonikot vieraili Helsingissä ja harjoitti Lohengrin-alkusoittoa, meni orkesterin kapellimestari Simon Rattle katsomoon istumaan. Kuulin myös jyväskyläläisestä teoriaopettajasta ja kapellimestarista Einari Kropsusta, joka pääsi kerran johtamaan Amsterdamin Concertgebouw’ta ja hämmästyi: orkesteri soi aivan hyvin ilman häntäkin. Eli orkesteri ikään kuin spielt sich.
Mendelssohnin Hebridejä nyt ei ehkä tarvitse kuunnella pelkkänä maisemamusiikkina, kuten sitä mainostettiin mediassa. Se ei ole mikään dramaattinen romanttinen maisema à la Caspar David Friedrich vaan eräänlainen pastoraali. Tiedän että muun muassa Wagner ihaili sitä, mutta kumma kyllä, en löytänyt mainintaa siitä hänen omaelämäkerrastaan, jonka henkilöhakemistosta puuttuu Mendelssohn. Ehkä hän sanoi sen Villa Wahnfriedissä vain Cosimalle. Joka tapauksessa olen itse tutustunut teokseen opiskeluaikana nelikätisenä pianosovituksena, joka on hyvin kiitollista ja hauskaa soitettavaa. Teos meni hienosti vailla kapellimestaria, mutta ei sille mitään voi, että kapellimestari ei johda vain orkesteria vaan myös kuulijoita. Hänen kineettinen energiansa paljastaa teoksen musiikillisen juonen ja auttaa tunnistamaan emotionaaliset huippukohdat. Miten ovat sisääntulot ja eri soitinryhmien balanssi?
Sibeliuksen Pelléas oli jotain, jossa ei todellakaan tarvittu johtajaa. Suomalaiset tuntevat Sibeliuksensa ja tulkitsevat sen juuri oikein. Näin ei käy aina muiden orkesterien kanssa. Se on äärimmäisen hienostunut sarja kuvia, jotka kiteyttävät Maeterlinckin symbolistisen draaman olennaiset kohtaukset ja tiivistävät ne musiikin lausumiksi. En voi käsittää, miten suuri ranskalainen musiikkifilosofi Vladimir Jankélévitch saattoi sanoa haastattelijalle (Gilles Macassar & Bernard Mérigaud: Claude Debussy: Le plaisir et la passion, s. 143), joka kysyi: ”Puhuisitteko meille Sibeliuksesta, Faurésta ja Schönbergistä? Eikö Sibeliuksen Pelléas olekin viehättävä, eloisa ja kuin pieni taulu?” Jankélévitch vastasi: ”Sibeliuksen Pelléas ei ole mielestäni mitään muuta kuin kasinon musiikkia: siinä on helppoja kohtauksia vailla syvyyttä.” Uskomatonta, kun ajatellaan millaisella herkkyydellä Sibelius luonnehtii Melisanden hahmon. Miten häntä kuvataan rukin ääressä – Sibeliuksen Gretchen am Spinnrade – ja millaisella liikutavalla sensibiliteetillä on ilmaistu Melisanden kuolema. Mutta ei sen puoleen, ei Schönbergkään saa parempaa kohtelua: hänen Pelléasinsa on Jankélévitchille ikävyyden monumentti.
Maeterlinck oli kauden suosittu symbolisti ja maine kiiri Yhdysvaltohin saakka. Siellä Hollywoodin impressaari tilasi häneltä elokuvan käsikirjoituksen, jota odotettiin suurella jännityksellä; kun se saapui, oli tyrmistys melkoinen – pääroolissa oli mehiläinen! (Thomas A. Sebeokin kertoma tarina allekirjoittaneelle.)
Mozartin Sinfonia concertante oli mitä otsake lupasikin: ei sinfoniaa varsinaisesti vaan neljän soittajan vuoropuhelua keskenään ja orkesterin kanssa. Jokainen soittaja sai osanaan esitellä virtuositeettiä ja noita taatusti vaikeita kuvioita. Orkesterissa olivat samat puhallinsoittimet ja toisinaan ajattelin, miten nämä solistit nyt erottuvat heidän repliikeistään, Mutta siitä ei ollut huolta.
Mozartin diskurssi on kuin draamaa, se on pohjimmaltaan Commediadell’artea, kuten klarinetisti Lorenzo Coppola korosti luennoillaan Helsingissä pari vuotta sitten. Toki topokset ovat läsnä: marssirytmit alussa ja lopussa veikeä tanssillisuus ja huumoria. Oliko tämä nyt oikeaa Mozartia?, kysyi suurlähettiläs Laura Reinilä minulta. Kyllä oli. Varmasti. Konsertoiva prinsiippi näkyi kyllä solistien ja ritornellojen, toisin sanoen orkesterin vuorottelussa.
– Eero Tarasti