Fantin-Latour: Prélude de Lohengrin (huile sur toile, 1892). Collection particulière. Catalogue de l’exposition Fantin-Latour à fleur de peau. Paris 2016.
Helsingin kaupunginorkesterin konsertti perjantaina 18.10.2024 klo 19 Musiikkitalossa. Kapellimestarina Susanna Mälkki ja sellosolistina Senja Rummukainen. Ylimääräisenä jatkokonserttina Jaani Helanderin kokoama kahdeksan sellon ensemble. Wagner, Dvořák ja Frank Bridge.
Musiikkielämä taitaa nyt olla huipussaan pääkaupunkiseudulla, kun joka ilta on jotakin, jonne kannattaa mennä. Filharmonian ohjelmaa kehysti nyt kaksi sinänsä mitä tavallisinta Wagner-numeroa: Lohengrin-alkusoitto ja Alkusoittto ja Venusvuori-musiikki Tannhäuserista. Ehkäpä ne tai illan tähtisolisti Senja Rummukainen – ja tietenkin Susanna Mälkki olivat syynä siihen, että sali oli aivan täynnä, ja erityisesti nuorta väkeä oli runsaasti.
Wagner on tietenkin aina tapaus ohjelmistossa. Lohengrin oli se, joka valloitti Pariisia, ja jonka alkusoitosta Liszt kirjoitti kaunokirjallisen ohjelman, samoin Baudelaire. Fantin-Latour ikuisti Lohengrinin ja Graalin maljan öljyvärimaalaukseensa. Ranskalainen wagnerismi lähti liikkelle. Lohengrin-alkusoitto on tietenkin orkestraatioihme, joka kelpaa esimerkiksi Berlioz–Straussin orkestraation oppaaseen. Heleimmästä ylärekisteristä laskeudutaan ’alas’ asteittain huippukohtaan dissonoivaan sointuun, joka purkautuu ja sitten taas palataan puupuhallinten ja korkeiden jousien yläilmoihin. Äärimmäisen vaativa soinnin herkkyydessään orkesterille kuin orkesterille. Mälkki onnistui siinä luomaan hyvin tarkan hitaasti liikkuvan sointipinnan. Puhaltimet soittivat puhtaasti ja virheettä ja ansaitsevat tulla erikseen kiitetyiksi.
Brittiläisen Frank Bridgen (1879-1941) ensimmäisen maailmansodan jälkeen sävelletty sellokonsertto nimeltä Oration – Concerto Elegiaco sellolle ja orkesterille vuodelta 1930, oli vaikuttava tuttavuus. Sävelkieli on melankolista, mutta sinfonista; teos ei ole rapsodinen vaikka siinä on kahdeksan osaa. Mihin tätä vertaisi: rauhaisan kontemplaation rikkovat fanfaarit ovat ehkä Mahlerilta, muutoin tulee hetkittäin mieleen Siegfriedin alun intervallit, mutta voihan tämä olla Martinůnkin hengenheimolaista. Sello on enimäkseen laveaa cantilenaa mutta astuu usein sisään kuin epäröivällä eleellä. Sitten välitaitteen sotaisassa marssissa toki myös aktiivisemmin. Senja Rummukainen tulkitsi erinomaisen herkästi teoksen erityistä atmosfääriä. Tämä oli todella uusi tuttavuus, oli ansiokasta tuoda tämä säveltäjä esille.
Rummukaisen toinen sellonumero oli Dvořákin liikuttava pastoraali, hänen Waldwebeninsä, nimittäin Waldesruhe op. 68. Siitä on useita versiota: alkuperäinen pianokappale, sovitus sellolle ja pianolle ja nyt sellolle ja orkesterille. Tuttua, olen soittanut piano/selloversiota Markus Hallikaisen kanssa. Kyseessä on todella hiljainen metsä, se ei ole pohjoinen romanttinen metsä, joka on etelän ihmisille vähän pelottava vaan lempeä Waldeinsamkeit (Eichendorff).
Konsertti päättyi Tannhäuser-alkusoittoon ja pidennettyyn versioon Venusvuoresta. Senhän Wagner laati alkuperäisen Dresdenin version jälkeen Pariisille, kun siellä ei voinut ajatellakaan oopperaa ilman laajaa balettikohtausta. Mutta kuten tunnettua esityksestä tuli fiasko, kun Jockey-kerhon jäsenet järjestivät vihellyskonsertin. Myöhemmin Wagner sanoi, että hänen pitäisi kyllä säveltää Tannhäuser vielä kerran uudestaan.
Pyhiinvaeltajain kuoro, miten liikuttavaa, se oli aikoinaan 12-vuotiaan wagneriaanin ainoa Wagner-nuotti (sovitus Suomen nuorison pianoalbumissa), mutta hänen vanhemmat veljensä kielsivät soittamasta sitä kuin korkeintaan neljä kertaa päivässä. Melodia on nerokas, joskin teatraalinen huipennuksessaan, se ei voi olla kohta missään sinfoniassa. Liian eleellistä. Venusvuoren musiikki antaa orkesterille tilaisuuden virtuositeettiin ja siitä saatiin nauttia Mälkin aina rytmisesti tarkan otteen alla.
* * *
Mutta ei ilta vielä tähän päättynyt. Lämpiössä oli jatkokonsertti, lyhyitä numeroita orkesterin kahdeksalle sellistille. Yleisöä oli niin paljon, ettei soittajia enää näkynyt. Numeroina oli Vivaldia, Bizet’n Carmen-fantasia ja odotettuna uutuutena Jaani Helanderin kantaesitettävä teos Enkelin rukous. Helanderilla on ehdottomasti jo omintakeinen sävelkielensä, ja se on hyvin vakava, eli seriöösi ainakin kaikissa niissä teoksissa, joita olen tähän saakka häneltä kuullut. Teos lähtee liikkeelle sointuostinatona, joka heti purkauuu, mutta jää soimaan enimmäkseen jännitteisenä. Teoksen muoto on aaltomainen, tai kuin sarja huokauksia; siinä on synkopoidun sointutaustan luomaa raskautta, josta kehkeytyy soolo-osia, ylärekisteriin kohoavia eleitä. Musiikki liikkuu niin vertikaalisesti kuin horisontaalisesti ylös ja alas kuin retoriikan anabasis ja katabasis. Onko tämä jonkinlainen tulkinta Platonin sielusta, joka on laskeutunut maan päälle, kun sen siivet ovat väsyneet, mutta joka palaa takaisin yläilmoihin, transsendenssiin heti kun se on taas voimistunut? Kun soolosello kiipeää yksinään ylärekisteriin, on se kuin kohtaus Sibeliuksen 4. sinfoniasta (I osa, E-F). Taas Proustin fiktiivisen säveltäjän Vinteuilin persoona ilmeni melodiassa, joka oli kuin rukous. Ja näinhän voisi tulkita myös Helanderin teosta, kun kerran otsakekin antaa siihen luvan. Tämä on kuin metafyysistä musiikkia.
– Eero Tarasti