Linda Lampenius, Laura Mikkola, Jaani Helander. Kuva © Mikkelin Musiikkijuhlat/Ville Hautakangas.
Mikkelin festivaali maanantaina 5.8.2024 klo 17: Kirjailijatapahtuma. Sodan sellisti. Lukas Stasevskij, sellisti, Pirjo Houni, kirjailija, Erkki Liikanen. Klo 19, Mikaeli, Martti Talvela-sali. Sävyä ja säihkettä. Laura Mikkola, piano, Linda Lampenius, viulu, Jaani Helander, sello. Beethoven. Vennäkoski, Tshaikovski
Stasevskien perhe on jo tullut tutuksi musiikkielämässämme. Daliasta tuli maineikas kapellimestari, joka on levyttänyt mm. suurenmoisen hienosti Helvi Leiviskän toisen sinfonian (BIS). Justas herätti huomiota pianistina jo Sibelius-Akatemian kursseilla ja soitti mm. Ravelin vasemman käden konserton vaikuttavasti; hän opiskeli sitten kamarimusiikkia Wienissä ja opetti Suomeen palattuaan Kuopiossa. Nyt hän on myös YLEn toimittajana Varsovassa.
Mutta nyt puhutaan Lukasista, josta Arto Noras koulutti mestarisellistin. Kun Noras kysyi, kuinka monta tuntia hän harjoitteli päivässä, ja Lukas vastasi hieman ylälkanttiin, että kuusi, Noras ilmoitti: Ei riitä! Pitää aloittaa aamulla klo 8 ja soittaa koko päivä. Nyt Lukas on asettanut muusikon taitonsa toisen kotimaansa Ukrainan palvelukseen. Hän on tullut tutuksi Suomessa TV-ohjelmista, joissa hän on soittanut selloa Ukrainan sodan rintaman rauniokaupungeissa ja toiminut näin toisen kotimaansa kulttuurilähettiläänä. Lukasin elämä sisältää kaksi identiteettiä: suomalaisen ja ukrainalaisen. Tästä kaikesta kertoo Pirjo Hounin kirjoittama kirja Sodan sellisti jännittävällä ja mukaansatempaavalla tavalla. Tietenkin kyseessä ovat Lukasin muistelmat, ja kyllähän muistelmia voi kirjoittaa minkä ikäisenä vaan, eihän ne ole mitään lopullisia. George Sandkin oli vasta 50 kirjoittaessaan omaelämäkertaansa. Lukasia ja Hounia haastatteli Erkki Liikanen, joka lopuksi kysyi, miten Lukas kokee nyt Ukrainan tilanteen. Kun tämä vastasi hieman pessimistisesti, totesi Liikanen, että suuri asia on, että Ukrainan neuvottelut Euroopan unioniin liittymisestä ovat käynnistyneet aivan kuten Suomen 1992 – ja siinähän Liikasella oli merkittävä roolinsa.
Vaikka Lukas onkin jo aloittanut toisen uran elokuvaohjaajana. saatiin vielä nauttia tilaisuuden alussa ja lopussa hänen sellonsoitostaan yhdessä Jaani Helanderin kanssa, ukrainalaisia kansanlaulusovituksia ja Helanderin, Lukasin sellopartnerin, tuoreita sävellyksiä.
***
Îllalla oli varsinainen kamarimusiikkitapahtuma. Trio, jossa soittivat Laura Mikkola, piano, Linda Lampenius, viulu ja Jaani Helander, sello, esitti vaikuttavasti kokoonpannun ohjelman. Ensiksi Beethovenin melko harvoin kuultu pianotrio nro. 1 D-duuri eli niin sanottu ’Aavetrio’. Sen mystinen luonne keskittyy Largo-osaan jossa erityisesti piano luo matalilla urkupisteillään vastaava tunnelmaa jotka Mikkola välitti onnistuneesti. Toisena numerona oli Lotta Wennäkosken uutuus, Päärme-trio kuten ohjelmallinen lisänimi kuului. Jaani Helander kertoi, että teos kuvasi itse asiassa ompelukonetta ja sen aikaasaamia kankaan päärmeitä. Onneksi kuitenkin tämä programmi unohtui melko pian teoksen edetessä Wennäkoskelle tuttuun tapaan kekseliäästi eri rekisterien sointipisteitä yhdistellen. Melkein tuli mieleen John Cagen sävellys Changes, mutta tässä oli kuitenkin jonkinlainen narratiivinen ote.
Illan pääpaino oli tietenkin Tshaikovskin trio väliajan jälkeen – jonne osa yleisöä poistui vahingossa jo ennen Wennäkoskea, syynä ei siis ollut mikään demonstraatio nykymusiikkia vastaan.
Tshaikovskin pianorio a-molli op. 50 on yksi noita kamarimusiikin suuria saavutuksia, muodoltaan mittava ja tekniseltä vaativuudeltaan huippuluokkaa. Onneksi lavalla oli kolme valiosoittajaa joskin luonteeltaan sangen erilaisia. Laura Mikkola on virtuoosi, jonka tekniikka on pettämätön. Muistan kun hän aikoinaan Bloomingtonissa sanoi soittavansa päivittäin kahdeksan tuntia. Mikkola suoriutui kaikista Tshaikovskin kirjoittamista virtuoosin otteista suvereenisti. Hänen johdollaan ensiosan tempo oli paikoitellen melko tyrmäävä, mutta oli toki myös lyyrisiä pysähdyksiä. Kun trio alkaa on se kuin tarinaa alettaisiin avata, tulkinta ei saa olla liian tunteellista. Linda Lampenius taas fraseeraa lyhyemmin ja ilmeikkäämmin teemojaan, mutta pysyi myös mukana usein hurjasti laukkaavassa tempossa ja sai melankolian laulamaan oikeissa kohdissa. Jaani Helander on sellistinä aina korrekti ja hillitty, soittaa oikeissa tempoissa eikä liioittele omaa keskeistä osuuttaan. Nämä kolme eri karaktääriä lavalla muodostivat kuin yhden sykkivän organismin. Teos on täynnä kekseliäitä melodioja, kuvioita, musiikillisia tilanteita. On myös huumoria, kuten fugato-variaatiossa, jonka muuten monet jättävät soittamatta. Venäläinen ns. Viiden koulu ei pitänyt Bachia juuri missään arvossa, siksi tämä on fuugan parodia. Viimeisen osan ylväästi rynnistävä rytmi on tietenkin peräisin Schumannilta. Mutta taas toiset lyyriset suvannot ovat musiikkia jota ei enää varsinaisesti ’soiteta’ , il faut les rêver, ne täytyy uneksia, kuten Alfred Cortot sanoi. Lopussa tapahtuu kesken riemukasta menoa käänne traagiseen, varsinainen peripetia tässä draamassa. Ja päädytään syvään slaavilaiseen surumieleen, jossa tulee mieleen Kalevala: soitto on suruista tehty. Laura Mikkola onnistui erinomaisesti yhdistämään virtuoosiset arpeggiot (jotka eivät ole ehkä niin vaikeita miltä kuulostavat) pääteeman paluuseen, ja lopulta vaimenevien akordien kolkkoon surumarssiin. Esitystä seurasi syvä hiljaisuus.
Ylimääräisenä kuultiin Jaani Helanderin musiikkia. Hän on viime aikoina yhdistänyt sellon soiton säveltämiseen ja oli juuri palannut onnistuneelta Kalifornian kiertueelta. Jaani on lavaolemukseltaan urheilullinen – hän osaa tehdä mm. voltteja ilmassa . ei nyt kuitenkaan konserttilavalla – mutta säveltäjänä hän on kuin eri persoona, kuten Marcel Proustin fiktiivinen säveltäjä Vinteuil. Helanderin musiikki on vakavaa, syvämietteistä mutta myös instrumentaalista; hän osaa käyttää hyväkseen soittimien ns. Spielfigureja (Heinrich Besselerin termi).
— Eero Tarasti