Ensi-ilta Suomen Kansallisoopperassa 17.5.2024
Ohjaus Anna Kelo; lavastus, valaistus ja videosuunnittelu Mikki Kunttu; puvut Erika Turunen; vastaava kuoromestari Marge Mehilane, apulaiskuoromestari Tatu Erkkilä. Musiikinjohto Hannu Lintu. Siegfried – Daniel Brenna, Gunther – Tuomas Pursio, Alberich – Jukka Rasilainen, Hagen – Rúni Brattaberg, Brünnhilde – Johanna Rusanen, Gutrune – Reetta Haavisto, Waltraute – Tuija Knihtilä, 1. norna – Noa Beinart, 2. norna – Niina Keitel, 3. norna – Sonja Herranen, Woglinde – Marjukka Tepponen, Wellgrunde – Mari Palo, Flosshilde – Jeni Packalén; suomenkielinen käännös tekstityslaitteessa Laura Vierimaa
Wagnerin tetralogia Nibelungen Ring huipentuu Götterdämmerungiin – ja se onkin koko sarjasta ongelmallisin. Ajatus maailmanlopun esittämisestä oopperalavalla on tietenkin periaatteessa järjetön. Voi vielä ymmärtää, että Richard luki librettoaan ääneen Zürichin salongeissa 1860-luvulla, eli se oli lukudraamaa – aivan samoin kuin jokin Goethen Faust II.
Yleensä hyvätkin ohjaukset epäonnistuvat juuri tässä finaalissa ja lavalla on sotkuisaa efektiä, meluisia äänitehosteita ynnä muuta. Nyt on silti sanottava, että Anna Kelon ja Mikki Kuntun visiot toteutuivat. Kun jumalat vaipuvat alas Rein-virtaan ja kun samalla soi Reinintyttärien iloinen laulu – kulta on palannut minne se kuuluu – kaiken yllä soi tuo ihana toivon teema; sitä on oikeastaan kuultu vain kerran aiemmin koko Ringissä, nimittäin Valkyyriassa, kun Sieglinde ennustaa tulevan Siegfriedin. Tuo teema on juuri se ’jumalainen panttivanki’, jonka Marcel Proustin, suuren wagneriaanin, mielestä viemme mennessämme lopun koittaessa niin, ettei se tunnukaan niin surkealta eikä ’edes todennäköiseltä’. Tämä lausuma on ehkä ylipäätään syvällisintä, mitä on sanottu musiikista.
Pitää myös paikkansa, mitä herra Thielemann sanoo kirjassaan Mein Leben mit Wagner: yksikään Wagnerin ooppera ei pääty mollisointuun. Vaikka näyttämöllä olisi mitä tragediaa, katsoja lähtee kohtiin euforisessa mielentilassa, hän on kokenut jonkinlaista valaistumista, Existenzerhellungia, sanoi filosofi Karl Jaspers.
Mutta Jumalten tuhossa on muutakin pulmaa. Se muuntaa epiikkaa tragediaksi enemmän kuin mikään muu Wagnerin ooppera ja tästähän jo tiesi varoittaa Aristoteles Poetiikassaan. Wagner noudattaa melko uskollisesti alkuperäisen Nibelungeinlaulun tapahtumia, eli tuo sotaisa ja katkera runoelma vyöryy kuulijan/ katsojan niskaan uuvuttavana juonien ja petosten verkostona. Voi kun se Siegfried ei olisi ottanut sitä unohdusjuomaa saavuttuaan Gibichungien hoviin, tekee mieli vain huokaista!
Toisaalta Wagner otti käyttöön alkuperäisestä Nibelungeinlaulusta vain murto-osan; runoelman pääteema, taistelu idän hunneja ja heidän johtajaansa Attilaa vastaan, on kokonaan sivuutettu. Kannattaa lukea hiljattain ilmestynyt Osmo Pekosen suomentama Nibelungeinlaulu, Saksan kansalliseepos (2023). Tilalle on ympätty aineksia Edda-sagasta, skandinaavisista jumalolennoista, sormus-teema, Reinintyttäret, valkyyriat, Valhalla ja taustana oleva filosofia luopumisesta, jonka Wagner sai Schopenhauerilta; se muutti hänen aiemman griechische Heiterkeitiin, kreikkalaiseen hilpeyteen perustuneen maailmankuvansa; ja ennen kaikkea taustalla on Wagnerin radikaali kapitalismin kritiikki, joka kiteytyi lohikäärme Fafneriin; hän makasi luolassaan aarteensa päällä ja nautti, että ’omisti’ sen – puhumattakaan vallanhalun aiheesta. Kaikki äärimmäisen ajankohtaisia, profeetallisia teemoja nykyhetkenkin kannalta.
Joka tapauksessa Götterdämmerungissa ollaan tapahtumien lopussa ja siksi, että henkilöt eivät ole piitanneet monista varoituksista siitä mitä seuraa, jolleivät he luovu noista turmiollisista arvoistaan, vallasta ja omistamisesta. Suuri tetralogian tapahtumien vyyhti kiteytyy nyt, kaikki aiheet palaavat. Johtoaiheita on laskettu Ringissä olevan noin 200 kaiken kaikkiaan. Miksi tämä lukumäärä? Tietenkin, koska jos niitä olisi vähemmän, ne alkaisivat alinomaa toistuessaan pitkästytttää kuulijaa. Jos niitä taas olisi enemmän, kuinka kukaan voisi niitä kaikkia muistaa. Oli miten oli, niille käy kuten Pierre Boulez sanoi eräässä esseessään: ne ovat vanhentuneet aivan kuten Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin henkilöt sarjan viimeniteessä. Ne ovat unohtaneet identiteettinsä, keitä olivat aikoinaan.
Mutta menkäämme tähän esitykseen. Kun esirippu avautuu prologilla nornien kanssa, on nämä kohtalottaret sijoitettu arvovaltaisesti pylväiden laelle, josta käsin punovat kohtalon lankaa… ja se katkeaa. Es zerris. Tästä jo voi päätellä, ettei mitään hyvää ole tulossa. Seuraava kohtaus on yksi huippuja, nimittäin palataan siihen, mihin Siegfried jäi eli vuoren huipulle, jossa Brünnhilde oli vajonnut uneen. Nyt hän elää onnellisena Siegfriedinsä kanssa. Mutta tästä on tehty olkihattuinen puutarhanviljelijä, kaikkea muuta kuin lohikäärmeen surmannut sankari. Tämä on yksi niitä humoristisia tehoja, joita Kelo viljelee.
Joka tapauksessa seuraa lemmenduetto, todella vaikea laulajille, koska sen pitäisi kylmiltään alkaa siitä intensiteetistä, johon edellinen ooppera päättyi. Se on yksi koko oopperan vaikuttavimpia kohtauksia, yleensä Brünnhilde jättää siinä Siegfriedin varjoon äänellisesti, mutta nyt Daniel Brenna oli kyllä Johanna Rusasen kanssa samalla tasolla. Ja muutenkin loistava karaktääri.
Siegfried lähtee uusiin seikkailuihin, mikä on yksi oopperan juonen heikkouksia ja vailla motiivia – paitsi tässä ohjauksessa, jossa voi kuvitella Siegfriedin jo kyllästyneen kotona olemiseensa.
Seuraa Siegfriedin Reininmatka. Visuaalisesti vaikuttava Kuntun videoilla – ja ykskaks ollaankin Gibichungien, roistojen, synkässä maailmassa. Mutta se onkin lavastettu häikäisevän kirkkaasti, Gunther ja Gutrune puettuna ironisesti valkoisiin asuihin, viattomuuden väreihin. Ja heidät herättää Hagen koputtamalla kahta jättimäistä munaa näyttämön laidoilla, sieltä kuoriutuvat unestaan nämä antisankarit – efekti on hauska. Ei huumori ole kiellettyä Wagnerilla. Cosima sanoi kerran, ettei hän tajua miten Richard olisi selvinnyt elämässään ilman tuota saksilaista huumorintajuaan ja kykyään pilailla, vaikka hän sävelsikin vain yhden komedian Mestarilaulajat Ringin ollessa tauolla kymmenisen vuotta.
Kelon ja Kuntun yhteistyö oli aivan saumatonta ja värien vaihdokset noudattivat hienovaraisesti musiikin tunnelmiaa ja roolihenkilöiden mielialoja. Kun Siegfried on nauttinut tervetuliaismaljan unohdusjuomaa, vaihtuu väri täysin.
Hagenin kuuluisa soolo, vahtilaulu, on tietenkin taas synkissä sävyissä; hienosta tulkinnasta vastasi Rúni Brattaberg. Toisen näytöksen barbaarinen loisto oli yksi esityksen huipentumia. Pakanallisten härkä-, lintu- ynnä muiden mytologisten hahmojen videototeutus ja häivyttäminen olivat virtuoosisia. Kuoro oli täydessä iskuvalmiudessaan kehyksenä Brünnhilden tragedialle; tuo yliväkevä naisfiguuri tuodaankin lavalle häkissä ennen kuin päästetään valloilleen. Guntherin rooli alkuperäisessä Nibelungeinlaulussaon aivan keskeinen. Tässä oopperaversiossa Tuomas Pursio toteutti tuon vaikean, ambivalentin roolin säihkyvällä äänellään. Häntä tuki Gutrune, sopivalla tavalla Brünnhildestä poikkeava, mutta kantava ja ilmaisuvoimainen ääni eli Reetta Haavisto.
Kelon tulkinta Siegfriedin hahmosta tekee hänet uskottavammaksi kuin itse alkutekstissä ja monissa muissa näkemissäni toteutuksissa. Siegfried-oopperassa hän on äkkipikainen häirikkönuori. Mutta nyt hän on naiivin vilpitön, kaikkiin sokeasti luottava der reine Thor -hahmo jo ennen Parsifalia. Hän kohtaa vielä kolmannen näytöksen alussa Reinintyttäret, jotka näkevät sormuksen hänen kädessään ja pyytävät sitä: jollet anna sitä pois, huonosti käy, he varoittavat.
Siegfried jatkaa iloitteluaan ja kohtaa Hagenin metsästysjoukon. He asettuvat pitämään taukoa, herkullinen värivalinta heidän ryhmässään keltaruskeine sävyineen. Siegfried alkaa kertoa elämänsä tarinaa juovuksissa. Tämä on yksi tapa, jolla eeppinen aines tuodaan lavalle kertomuksina. Ne ovat tietenkin vastoin dramaturgian lakeja, mutta ne narrativisoivat musiikin tai oikeammin näissä paikoissa ooppera muuttuu teatterista sinfoniaksi. Melos jatkuu orkesterissa, kuten Alfred Lorenz totesi. Sen ansiosta katsoja ei pääse pitkästymään.
Hagen lävistää Siegfriedin keihäällään takaa päin siitä kohdasta, jossa tämä ei ole haavoittumaton. Silti Siegfried jaksaa kertoa tarinansa loppuun aina Brünnhilden herättämiseen saakka; nyt hänestä on tullut taas itsensä muistava sankari.
Seuraa sinfoninen runo eli Siegfriedin surumarssi, jonka Hannu Lintu onnistui kohottamaan ennen kuulemattomaan dramatiikkaan. Siitähän mm. suomalainen wagneriaani Arvo Laitinen on laatinut erinomaisen pianoversion. Mutta miltä se meistä tuntuu? Liikuttaako Siegfriedin kuolema oikeasti? Onko hän tehnyt elämässään mitään, mikä herättäisi erityistä sympatiaa? Kun hänet julistetaan sankareista jaloimmaksi, ei sillä ole katetta oopperan aiemmissa tapahtumissa. Sen sijaan hieno on Kelon idea, että hän on vilpittömyydessään ja liikuttavassa luottavaisuudessan niin haavoittuvainen, että ansaitsee myötätuntomme, Mitleidimme.
Jäljellä on enää Valhallan tuho ja Brünnhilden viimeinen ’aaria’, kun hän kohoaa roviolle ratsunsa kanssa. Tämä kaikki on mahdollista toteuttaa vain kiitos Mikki Kuntun loistavan visuaalisen fantasian. Miten monta kertaa olisi tehnyt mieli puhjeta aplodeihin kesken oopperan pelkästään näyttämönäkymien johdosta niin kuin tapahtuu usein mm. Pariisin oopperassa. Lopulta Hagenkin saa palkkansa, kun hän syöksyy sormuksen perässä Rein-virran syvyyksiin. Rein tulvii, Valhalla palaa. Musiikin lumovoima on huipussaan. Voimme vain huokaista: miten kaunista! Toivon teema jää soimaan korvissamme.
Anna Kelon ohjaus on hyvin johdonmukainen ja uskottava, kuten olen jo todennut aiemmissa arvioinneissani hänen Ringistään. Johanna Rusanen on luonnollisesti keskeinen elementti, hämmästyttävän kestävä ja loistokas ääni päätökseen saakka. 1800-luvulla levisi huhu, että Wagnerin laulaminen tuhoaa äänen – sen jälkeen kun Tristania esittänyt von Schnorr oli kuollut vain kaksi viikkoa ensi-illan jälkeen. Mutta ranskalainen oopperajohtaja Reynaldo Hahn sanoi, että ne laulajat, joilla oli belcanto -koulutus kestivät Wagnerin, etenkin sellainen kuin Lilli Lehmann, joka lauloi Ringissä Wagnerin johdolla Bayreuthin ensi-illassa 1876.
Myös muut äänet tässä Kansallisoopperamme esityksessä olivat kauttaaltaan korkeaa luokkaa ja myös näyttämöllisesti oikein tähän ohjaukseen valittuja – kuten Tuija Knihtilä Waltrautena, Rúni Brattaberg Hagenina ja Jukka Rasilainen Alberichina. Orkesteri soitti suurella intensiteetillä. Ne jotka istuivat edessä valittivat, että hieman liian kovaa, mutta 16. riville, jolla istuin, juuri sopivasti. Orkesteri sai myös yleisöltä valtava aplodit – samoin kuin Hannu Lintu – tästä monumentaalisesta tulkinnasta.
– Eero Tarasti