Helmut Lachenmann (kuva kirjasta Musik als existentielle Erfahrung)
Helmut Lachenmann Musica Nova Helsinki -festivaalilla Musiikkitalon Black Box -salissa 9.3.2023 klo 14
Tutustuin ensi kerran Lachenmannin musiikkiin Roomassa Nuova consonanza -festivaalilla, jossa esitettiin hänen toinen jousikvartettonsa Reigen seliger Geisten. Se jäi niin syvästi mieleeni, että pohdiskelin sitä vielä kirjassani Semiotics of Classical Music (Berlin 2012) luvussa Theories of light in music (s. 319). Mutta tuolloin olin jo myös hankkinut hänen fundamentaalin opuksensa Musik als existentielle Erfahrung (Breitkopf et Härtel, 1996); otsake on paljastava, sillä vaikka Lachenmann on sointiväreillä – ja nimenomaan odottamattomilla ja luovilla ratkaisuilla operoiva säveltäjä – on taustalla saksalaista filosofiaa.
Joka tapauksessa tämän v. 1935 syntyneen jo legendaarisen maestron vierailu oli Musica nova Helsingin kohokohta. Hän puhui säveltäjä Jarkko Hartikaisen haastattelemana Musiikkitalon Black Box –salissa, josta vähän epäilin riittävätkö paikat, mutta kyllä riittivät. Yleisö oli valtaosin aivan nuoria musiikinopiskelijoita, mikä varmasti ilahdutti Lachenmannia.
Mitä hän siis sanoi? Kirjoitin muistiin olennaisen.
Jokainen sävellys on seikkailu. Kaikki on musiikkia, keskeistä on soiva, akustinen situaatio. Mutta on paljon musiikkia, joka on tekstiä, kuten Bach, mutta sitä voidaan silti esittää vaikka uruilla. Schönbergkin oli tekstiä. Ilmaisu on vakiintunutta, nykyisin se on erilaista. Oma situaationi, tilanteeni? Rakastan Hindemithiä. Kutsun kuulijani löytämään oman luovuutensa. Taide on palvelua. Bach oli viihdyttäjä kenraalibassoineen, ja Mozart oli myös, mutta hän teki siitä enemmän. Vankila, jossa elämme on paikka, josta on löydettävä ulos. En tee juuri lainkaan elektronista musiikkia. Kuulun perinteiseen musiikkiin. Kaikki musiikki kiehtoo minua yhä enemmän. Henze kysyi: Mitä on traditio sinulle? Supermarket? Ainoastaan läntinen musiikki on maailmassa muuttunut noin valtavasti.
Hartikainen kysyi sitten, mitä mieltä Lachenmann on sodasta, ”Olette elänyt sen.”
Kyseessä on magia. Kasvoin kahdeksan lapsen protestanttisessa perheessä. Olimme propagandan lumoissa, vaikkei perhe kannattanut puoluetta. Goebbelsin puheet olivat tehneet tehtävänsä. Halusin palvella Führeriä. Olin 1943 univormussa ja siitä innoissani. Vanhempi veljeni joutui sotaan 18-vuotiaana ja kaatui välittömästi Normandiassa. Kuulimme sodan lopusta musiikin avulla. Radio soitti Götterdämmerungin surumarssia ja Brucknerin 4. sinfoniaa.
Siinä oli siis yksi tilanne, magia, jonka tunnemme yhdessä, lumous, jonka kuulemiseen meillä on antennit. Mahler oli sitten avartamassa mieltäni. Me olemme luovia henkemme kanssa. En tiedä, miten saksan termi Geist käännetään englanniksi, Spirit? Hegel kirjoitti teoksen Phänomenologie des Geistes. Magiaa hallitsee siis henki. Ernst Bloch on myös keskeinen ajattelija.
Mitä halusitte saada aikaan musiikillanne?
Ei, en mitään, luon vain jotain ja se on paljon enemmän kuin tiedän. Mahlerin musiikissa on tietoa, jota hän ei itse tuntenut. ”Tämä on Lachenmannin tyyliä?” Ei! On selvitettävä itselleen kuka on, menneisyytensä kanssa; me olemme ennaltamuokattuja, me emme ole vapaita. Jokainen paradigma on vankila, kuten perhe.
Opettajakseni tuli Luigi Nono, mutta hän ei oikeastaan ollut opettaja, vaan kommunisti. Boulezilla oli René Char. Darmstadt kielsi kaiken melodian ja harmonian, mutta se oli virhe. Utopia. Naiivit ihmiset eivät seuranneet sen oppeja, vaan menivät sinfoniakonsertteihin kuten ennenkin. Darmstadilaiset olivat pakkomielteen vallassa. Olin 26 kun menin Nonolle. Hän hallitsi kyllä Fibonacci-luvut, mutta kirjoitti fanfaareja, kuten Beethoven, hänen musiikkinsa oli hautausmaa.
Mutta henki hallitsee. Luigi tahtoi tuhota minut. Nono oli vainoharhainen ideoineen. Jos kirjoitti jotain klarinetille, se oli porvarillista. Trilli? ”Ette ole François Couperin, joka kirjoitti viihdemusiikkia Ludvig XIV:lle.” Joten minun oli taisteltava häntä vastaan. ”Jos teette sävelen trumpetille, olette porvari”, hän sanoi. ”Olette liian sentimentaalinen. Te saksalaiset olette tuhonneet kaiken.” Nonosta tuli minulle vankila. Hän oli harrastelija, hän ei kuullut, mitä hän kirjoitti.
Sinun on mentävä oman kenttäsi ulkopuolelle. Cagen jälkeen subjektiivisuus ei ole vapaata. Sinun on löydettävä oma systeemisi. Nono oli diletantti neoromantikko. Wolfgang Rihm edusti surrealistista ajattelua. On mentävä syvälle valtamerelle löytämään uusi maisema.Mutta he vaan istuivat Darmstadtissa. Arpeggio oli lisäys, mutta mikä on arpeggion idea? Stockhausenilta opin lyömäsoittimia. Henri Pousseur oli pedanttinen, ”Ottakaa sävel joka tulee mieleenne!” Se saattoi olla mitä vaan hautajaismusiikista Cary Cooper -filmin laukkaan.
Hartikainen kysyi, mikä on Lachenmannin suhde soittamiseen, esittämiseen?
Heillä on tarkat tiedot mitä tehdä. Harpun C on pehmeä, se on itse asiassa musique concrètea, se on kuin sadepisara. Berliozin soittinnuksen oppikirjan esimerkki hänen King Lear -alkusoitostaan. Korkeitapizzicatoja, räjähdyksiä. Beethovenin 3. pianokonsertto, alku ja jatko:energia vaihtelee. Soitinmusiikin on löydettävä tämä energia. Hengitys salpautuu, muuttuu kuiskaamiseksi. Pablo Casals jo sanoi, että sello voi hengittää! Ja sama energia on huilussa. Niillä on omat tasonsa. Jousikvartetoissa halusin kirjoittaa kuin Joseph Haydn.
Ooppera?
Löysin gagakun Japanissa 1969. Kuulin sitä japanilaisessa ravintolassa uskonnollisilla soittimilla. Me tarvitsemme konserttia. En pohdi, onko melodia musiikkia. Joululaulut! Yhteenkuulumisen tunne. Bergin Wozzeckissa on yksi johtoaihe, ainoa laulu ja melodia.
Orkesteri?
Minusta sanottiin, että tuhoan soittimet. Orkesteri on yhtä kuin 50 tietyn kulttuurin ja kasvatuksen ennalta muokkaamaa ihmistä. Hessische Rundfunkin orkesteri vihasi minua. Muuan nuori muusikko (vanhemmat olivat suvaitsevampia) kysyi: Olen muusikko Mitä haluatte minun tekevän.? Soitanko jotain korkealla vai matalalla? Iik… vai aak? Solistilla oli kerran soolokadenssi. Sen kuulijoina v. 1969 oli 60 nunnaa. Dacapo! Was? Dacapo? Varsovan syksyssä englannin torvi halusi esittää soolon ja melodian.
Mikä on uuden musiikin tulevaisuuus?
On sellaisia kuin Pierluigi Billone, Marc Andrée, joka kuvasi traagisia tilanteita, Rebecca Saunders. Musiikki tekee minut hermostuneeksi ja se on hyvä juttu! Enno Popperin itsekeskeinen fantasia ja musiikki. Uusi Bolero vailla melodiaa. Jokaisen on tehtävä,mitä ja miltä hänestä tuntuu. Älykkyys? Se voi olla esteenä. ”Haluan tehdä näin”. Mutta kuka on tämä minä?
Haluatteko tehdä osallistuvaa musiikkia?
Se tapahtui jo opiskelijavallankumouksen aikoihin 1968. Sanotaan, että tämä musiikki on ikävystyttävää. Niin, kenelle? En pidä hilpeästä, lustig, täytyy olla vakavaa (sereine). Huumori on naurettavaa. Mikä on vakavan idea? Musiikki voi vajota viihteeksi. En usko minihnkään korona-, lock down, sota- ym. sinfonioihin. Webernin Bagatellit ovat paljon kumouksellisempia, koska ne pakottavat kuulijan ajattelemaan, ja sitä vallanpitäjät pelkäävät eniten.
Stockhausenin viimeisistä teoksista en pidä, ne ovat liian fantastisia. Hän teki musiikkia, joka ei ollut tarkoitettu musiikiksi. En halua skandalöösiä musiikkia. Hylkään sen. Jokaisella soittimella on oma auransa kuten mandoliinilla, trumpetilla, viululla jne., joka viittaa sen sosiaaliseen funktioon. Läntinen musiikkiperinne on kuin syöpä, joka leviää kaikkialle. Japani? Heillä ei ole enää mitään kokemusta omasta kulttuuristaan, gagakusta jne. Kun kysyy taksikuskilta Tokiossa musiikista, hän vastaa: ”Kyllä minä tiedän, se on Bachia ja Beethovenia.”
– Eero Tarasti