Tuli kutsu saapua kuulemaan teosta Les indes galantes ja ehdin riemuita: vihdoinkin Jean-Philippe Rameaun kuolematon ooppera täälläkin. Olin kuullut sen aikoinaan Pariisissa Théâtre Chatêlet’ssa. Tosin mainittiin kahden tunnetun intialaisen muusikon esiintyvän myös. Mutta en sitä jäänyt sen kummemmin ihmettelemään. Ehkä sana indes tarkoittikin intialaisia eikä intiaaneja, kuten luulin.
Mutta kun tulin paikalle oivalsin erehtyneeni. Kyseessä oli tosiaan intialaisen musiikin ja ranskalaisen barokkimusiikin yhteissoitto; lavalle oli sijoittunut kaksi eksoottisesti pukeutunutta muusikkoa. Tosin käsiohjelmaa selatessa kävi ilmi, että kapellimestari Marco Magalhães oli soittanut cembaloa jo Pariisissa Rameaun Platée-oopperassa, ja nyt muistinkin: sehän se olikin tuo hauska, verrattoman modernisti ja samalla autenttisesti tuotettu barokkiooppera, jonka kuulin Pariisissa. No ei se mitään, näköjään ohjelmassa oli ranskalaisen barokin aarteita Hotteterreltä, Destouchesilta, Marais’lta, Rebeliltä, itseltään Rameaulta, François Couperinilta ja Delalandelta. Ja lisäksi oli ’aitoa’ intialaista musiikkia, jota esittivät bambuhuiluvirtuoosi Shashank Subramanyam sekä mridangumia ja kanjiraa eli eräänlaisia rumpuja soittanut Parupalli Phalgun.
Illan aloitti pimennetyssä salissa kahden huilun improvisoitu dialogi, jonka aikana barokkihuilua käsitellyt Paulina Fred sekä herra Subramanyam kiersivät lavaa ja asettuivat paikalleen. Vasta myöhemmin luin käsiohjelman keskustelusta Aapo Häkkisen ja Marco Magalhãesin välillä, että kyseessä oli ns. alap-improvisaatio, jonka tarkoitus on johdattaa intialaiselle musiikille ominaiseen sointimaailmaan ja tunnelmaan.
Kaikissa barokkikappaleissa, joita siis tulkitsi Helsingin Barokkiorkesterin etevä suppeampi kokoonpano, intialaiset soittajat sulautuivat aivan luontevasti tuohon runsaasti ornamentoituun 1600- ja 1700-luvun tekstuuriin. Oli aivan kuin olisi palattu johonkin Pariisin lukuisista rouvashenkilöiden ylläpitämistä salongeista noina vuosisatoina, paikkoihin, joihin todellinen kulttuuri Ranskassa tuohon aikaan keskittyi. Oliko tämä siis enää oikeastaan lainkaan sitä ns. orientalismia?
Nimittäin orientalismi ilmiönä syntyi Euroopassa v. 1721 kun Montesquieu julkaisi teoksensa Lettres persannes, Persialaisia kirjeitä (suom. J. V. Lehtonen 1919, Kariston klassillinen kirjasto, suosittelen!). Teoksen alaotsake on ’satiiri’; siinä kaksi persialaista prinssiä saapuu 1700-luvun alun Pariisiin ja heidät kutsutaan yhteen noista literääreistä salongista, joita hallitsivat tunnetut précieuses ridicules, sievistelevät hupsut, kuten Molière heitä kylläkin hieman väärin kutsui. Prinssit valloittivat olemuksellaan salongin täydellisesti. ”Kuinka kukaan voi olla persialainen?”, naiset ja miehet huokailivat. Kun prinssit seuraavalla viikolla taas saapuivat salonkiin, mutta nyt pukeutuneina ’normaalisti’ ts. ranskalaisittain, ei kukaan kiinnittänytkään heihin enää mitään huomiota.
Joka tapauksessa tässä musiikkitalon konsertissa oli aivan sellainen meininkikuin olisi palattu tuohon aikakauteen. Tämä oli kyllä aivan ratkaiseva oivallus järjestäjiltä. Yhtäkkiä musiikki ei ollutkaan mitään ihmeteltävää, outoa eksoottista orientalismia, vaan kyseessä oli kahden kulttuurin orgaaninen sulautuminen. Kun sittemin orientalimista tuli ns. topos esimerkiksi Mozartin turkkilaisessa tyylissä, voisi ehkä sanoa, että joillekin nykysäveltäjillekin, jotka ovat antautuneet intialaisen musiikin lumoihin, se on niinikään kuin aikamme uusi topos.
Sellaista edusti juuri Eero Hämeenniemen varta vasten tälle kokoonpanolle sävelletty Sprezzatura niminen teos. Se alkoi kohtuullisen ’barokkisessa’ hengessä, mutta antautui sitten intialaisen musiikin soinnin ja rytmin vietäväksi. Magalhãesin mielestä Intian musiikissa on olennaista juuri sointi, johon johdattaa tanpura-soitin, se luo kuin unen maailman. Mutta myös ornamentti on tärkeää ja sehän tässä oli siltana barokin ja Intian välillä. Koristelujen avulla Magalhãesin mukaan kuulija houkutellaan kiinnostumaan jostakin, jota ei siinä hetkessä voi täysin ymmärtää.
Silti vähintään yhtä tärkeää on rytmi. Kollegani Bloomingtonista Lew Rowell julkaisi aikoinaan mittavan perusteoksen Music and Musical Thought in Early India (1992, Chicago University Press). Rowellin mukaan erityisin piirre intialaisessa rytmiikassa on musiikin ajan ilmeneminen käsien liikkeissä, taputuksissa, sormien näpäytyksissä, hiljaisissa aalloissa samalla kun ne ovat käytännön ohjeita yhteissoitolle, ne toimivat muistin tukena (op. cit. s. 193). Asteikot ovat tietenkin myös osa viehätystä. Niistähän teki 1997 väitöksen (Semiosis in Hindustani Music) Helsingin yliopistoon brasilialainen José Luiz Martinez; kirja sai palkinnon Yhdysvalloissa.
Joka tapauksessa Hämeenniemen taidokkaassa orkestraatiossa antauduttiin tämän kiehtovan sointimaailman vietäväksi ja yleisö innostui tästä suuresti. Myös Minna Pensola sai runsaat aplodit soolollaan. Jotkut muusikot olivat pukeutuneet kimalteleviin asuihin, mikä sopi erinomaisesti tähän barokkimusiikin ilmapiiriin. Kuultiin myös verbaalista akrobatiaa intialaisten vokaalisessa esityksessä. Kaiken kaikkiaan konsertti oli mitä sopivin myös pormestarin tarjoamaksi Uuden Vuoden konsertiksi.
– Eero Tarasti