Terhi Dostal
Pyhäinpäivän konsertti Mikkelin tuomiokirkossa sunnuntaina 6.11.2022 klo 18. Mikkelin kaupunginorkesteri Erkki Lasonpalon johdolla; Pilvi Listo-Tervaportti, urut; Jyrki Lasonpalo, viulu ja Suomen laulu -kuoro Esko Kallion valmentamana
Nykyisin on usein syytä matkustaa provinssiin, jos haluaa kokea jotain hieman tavallisuudesta poikkeavaa musiikissa. Tällainen elämys syntyi kun kuuli Terhi Dostalin, lähinnä pianistina tunnetun mikkeliläistaiteilijan – tai nykyisin berliiniläisen – laajan, suorastaan monumentaalisen kirkkomusiikkiteoksen hienosti ja pätevästi tulkittuna. Kyseinen teos oli jo saanut kantaesityksensä Turun Tuomiokirkossa Suomen laulun ja Mikkelin kaupunginorkesterin avulla – ja esitettiin uudemman kerran Helsingin Johanneksen kirkossa parisen viikkoa sitten. Valitettavasti silloin sää esti kuulemasta sitä, sillä konsertti ajoittui keskelle Saariaho-juhlintaa ja kun piti juosta Musiikkitalosta Ullanlinnaan sattui rankkasade, joka kasteli totaalisesti; ei voinut ajatella parin tunnin istumista läpimärkänä. Sama kohtalo uhkasi jo Mikkelinkin esitystä 6.11., sillä kaikki pelottelivat autoilijaa Helsingistä kesärenkain, ettei pidä hakeutua ehdoin tahdoin vaaran paikkaan. Mutta lumesta ei ollut häivääkään matkalla Savoon. Tuttu kirkko odotti kauniisti valaistuna, jo armeiija-aikana lauloin täällä kvartetissa ja nyt sattui vielä niin mukavasti, että itse tuomiorovasti Simo S. Salo istui penkissä takana.
Kyseessä oli nimittäin sangen kirkollinen teos. Mutta ei siinä mitään ongelmaa ollut, että katolinen messu esitettiin luterilaisessa pyhäkössä.
Tässä teoksessa oli viisi osaa Kyrie, Gloria, Credo, Sanctus ja Agnus Dei; se on sävelletty Turun piispa Hemmingin muistolle – hän vaikutti Turussa 1300-luvulla. Dostal oli aloittanut messunsa säveltämisen jo 2012, mutta sen aikana hän opetteli polyfonisia ja kontrapunktisia tekniikoita mm. dresdeniläisen professori Matthia Druden johdolla. Ja tällä välillä hän julkaisi pianolevyn Finnish Impressions, jossa on mm. Helvi Leiviskää ja Dostalin oma sonatiini. Kommentoin sitä välitömästi facebookissa (mutten löydä enää kommenttiani). Totesin vain pianotekstuurin sujuvuuden ja teoksen sijoittumisen sonaatinigenreen niin Ravelin kuin Leiviskänkin rinnalle. Dostalin taustana on laaja konsertoiminen pianistina mm. Mikkelin festivaalilla ja opintoja monella – ilokseni huomasin, että myös Wienissä Noel Floresilla, jonka johdolla itsekin soitin siellä kesällä 1972!
Dostal luonnehtii teostaan myöhäisromanttiseksi … mutta suoraan sanoen tämä sävellys herätti monenlaisia ajatuksia musiikkitieteilijän aivoissa. Otin taas kerran esiin modernin musiikintutkimuksen ’Raamatun’, Guido Adlerin teoksen Der Still in der Musik (Tyyli musiikissa, Leipzig 1911). Hän lajittelee (s. 148):
Es ist da ferner zuscheiden zwischen eigentlich kirchlicher, geistlicher und religiöser Musik, Die erste ist die liturgische, die zweite ist in die Kirche zugelassene ausserliturgische und die letzte auch ausserhalb der beiden stehende Musik, die von Innigkeit und frömmlichkeit religiösen Ausdruckes von religiösem Geiste erfüllt ist.
Jokainen näistä lajeista, kirkollinen, hengellinen ja uskonnollinen, löytää kunakin aikakautena oman tyylilajinsa. Dostalin teos on sekoitus kaikista vaikka onkin nimenomaan liturgiseen käyttöön aiottu.
Mutta onko se tyylilajiltaan klassista vai romanttista?Tämähän on yksi musiikinhistorian fundamentaalisia vedenjakajia. Klassinen tyyli perustuu Adlerin mukaan osien yhteensopivuuteen, keinovarojen hallintaan ja ekonomiaan, suhtelliseen ilmaisuvoimaan, joka ei ylitä tiettyä kauneuden rajaa, ja lajien yhdistymiseen harmonisesti (op. cit. s. 225). No niin, nämä vaatimukset täyttyivät Dostalin messussa. Se ottaa polyfonisessa tyylissään vastaan haasteen, että esimerkiksi fugeeraavat teemat eivät saa olla liian ilmaisuvoimaisia tai liedin kaltaisia – tässä tapauksessa ei siis mitään sentimentaalista à la Iltatuulen viesti – , vaan ankaran rakenteellsia. Itse Händel unohtaa tämän säännön mm. f-molli-sarjansa fuugassa, jonka lopussa sen teema kokee melodisen käänteen, joka on kuin oopperasta – Händel ei voinut vastustaa kiusausta näyttämömusiikin säveltäjänä!
Dostalilla on perustana ankaran kontrapunktinen rakenne, mutta hän ei unohda melodisuutta. Kaikessa lineaarisuudessaan melodiaääni erottuu johtavana. Mutta tekeekö se siitä romanttista? Ei ollenkaan, sillä romanttinen tyyli taas Adlerin mukaan sekoittaa muodot, asettuu kaikkia normeja vastaan säännöttömyydessään ja pyrkimyksessään koloristiikkaan, sävelmaalailuun sekä ohjelmallisuuteen. Mitään tälaista ei ole tässä messussa.
Sen sijaan ottakaamme vielä yksi lajityypillinen koordinaatisto eli Ernst Kurthin erottelu polyfoniseen linjataiteeseen ja klassisen tyylin kehollisuuteen, jonka lähtökohtana on lied ja marssi (ks. Grundlagen des linearen Kontrapunktes). Ensiksimainittu ilmenee juuri goottilaisten katedraalien korkeuksiin kohoavana melodisena linjana, vapatumisena maallisuudesta – kun taas jälkimmäinen palauttaa meidät maan pinnalle, sydämen sykkeeseen, tanssiaskeliin, periodimuotoon ja kaksi sekä nelitahtisuuteen. Näin olikin esim. Dostalin Gloria osan melodiassa – ja edellinen laji taas jo alun Kyriessä. Tietenkin näiden synteesi on mahdollista ja sellaista kai tapahtui Dostalin sävellyksessä.
Joka tapauksessa juuri näin se tulee esittää: suuren ammattimaisen kuoron eli nyt Suomen laulun harjoittamana, jossa polyfoniset linjat sulautuvat mahtavaksi koko kirkon täyttäväksi sävelten vuoksi. Mutta orkesteriakaan ei ole unohdettu: se puhkeaa esiin eräänlaisina ritornelloina silloin tällöin. Urut pohjustavat harmonista linjaa.
Teos on kaiken kaikkiaan vaikuttava osoitus lajiperinteen elävyydestä nyt kun musiikissa kaikki tyylit ovat taas sallittuja kun on vapauduttu sarjallisuuden diktatuurista. Tällainen teos löytää taatusti kuulijakuntansa. Ennustan, että Dostalin messua tullaan vielä usein esittämään, että se ei jää tähän kertaan.
Konserttia täydensi alkupuolen liikuttava Robert Kajanus -miniatyyri Huutolaistytön kehtolaulu, Jyrki Lasonpalon viulusoolona. Se sai ajattelemaan, miten sääli oli, että Kajanus koki jääneensä Sibeliuksen varjoon eikä jatkanut säveltäjän uraansa. Taas Händelin urkukonserton tunsin entuudestaan harppukonserttoversiona – itse asiassa se oli yksi ensimmäisiä levyjäni Nicanor Zabaletan soittamana. Pilvi Listo-Tervaportti oli uruissa sangen sujuvana ja vauhdikkaana solistina. Tässä konsertossa ensimmäinen osa on jotenkin ranskalaiseen tyylin tehtyä balettimusiikkia, mutta toinen osa on ehdottomasti oopperamaisen melodinen ja voisi olla Händelin italialaiskauden perua, vaikka kuin jostain Agrippinan tai Giulio Cesare in Egitton kohtauksesta. Mikkelin kaupuginorkesteri soitti ja kuoro lauloi Erkki Lasonpalon varmassa otteessa.
— Eero Tarasti