Aleksi Barrière. Kuva © Toni Härkönen
Kaija Saariahon, Sofi Oksasen ja Aleksi Barrièren teos Innocence Suomen Kansallisoopperassa 4.11.2022. Musiikki: Kaija Saariaho; libretto: Sofi Oksanen, dramaturgi-kääntäjä: Aleksi Barrière; musiikinjohto Clément Mao-Takacs, ohjaus Simon Stone, lavastus Chloe Lamford, puvut Mel Page, valaistus James Farncombre, koreografia Arco Renz, äänisuunnittelu Timo Kurkikangas
Innocence ei aivan sijoitu tavanomaisen oopperan genreen, vaan on eräänlaista musiikkiteatteria tai teatterimusiikkia kolmen eri taiteenalan sävellyksen, kirjallisuuden ja dramaturgian välimaastossa tai sulautumisessa. Tässä mielessä teos on aidosti wagneriaaninen Gesamtkunstwerk meidän aikanamme. Wagneriin viittaa myös Innocencen teema: syyllisyys, se on sen myyttinen perusongelma, johon taide etsii ratkaisua. Myös Wagnerin Parsifal on ooppera syyllisydestä, jota on siinä kolmea laatua: yhteisön sääntöjen rikkomisesta aiheutuvaa (Amfortas); naiiviudesta ja tietämättömyydestä johtuvaa (Parsifal), ja lankeamisesta perisyntiin, joka on lähimmäisen hädän huomiotta jättäminen ja jopa sen pilkkaaminen (Kundry). Nämä universaalit teemat ovat vahvasti läsnä myös Innocencessa, mutta löytyykö niille ratkaisua? Wagnerilla tapahtuu Erlösung lunastus, eikä vähiten musiikin avulla, mutta miten on Innocencessa?
Jokainen yleisössä tiesi kyllä jo etukäteen, että kyseessä oli kantaaottava yhteiskunnalinen taideteos. Mutta lankesiko se sitten Bertolt Brechtin eeppisen vai kulinaarisen teatterin kategoriaan? Perinteinen oopperalaulu on tässä siinä määrin modernistista ja vieraannutettua, että tämä voisi olla sitä eeppistä lajia. Mutta toisaalta Saariahon musiikki saavuttaa tässä teknisen täydellisyytensä, kypsyytensä ja esteettisen ilmaisuvoimansa tavalla, joka on ehdottoman vangitseva. Eli roolihenkilöt ilmaiset kaikkki itseään vokaalisesti eri tavoilla, joten heidän olemuksensa piirtyvät esiin myös musiikissa. Melodisesti tyyli on atonaalista, naisten osuudet, etenkin äidin kuin Schönbergin Erwartungia, pappi on resitoivaa tietoisen ilmeetöntä intonointia; mutta toisena ääripäänä on tarjoilija Terezan tytär joka laulaa lapsellisen folkloristiseen tyyliin hänenviattomuuttaan korostaen – mikä sekinilluusio rikotaan, kun hän paljastuu yhdeksi pahimmista koulukiusaajista. En luettele tässä laulajia: he ovat kaikki hienoa ammatillista tasoa kuten sopi odottaakin.
Orkestraalisesti on erinomaista, että ’alkusoitto’ saa olla alkusoittona ilman mitään lavatoimintaa, mikä on nykyisin muotia. Näin katsoja viritetään oikeaan synkän tragiseen tunnelmaan. Se ei sitten väistykään musiikissa juuri hetkeksikään, vaan kasvaa loppua kohti orkesterin aggresiivisina purkauksina. Jos tässä jotain lunastusta tapahtuu, toteutuu se näyttämöllä ja libretossa.
Mutta mistä on kyse? Vaikka teema on kouluampuminen, ei se lähde liikkeelle tästä dramaattisesta tapahtumasta, vaan kymmenen vuotta myöhemmin osallisten pakkoneurooseina. Yksi ei voi istua selin suljettuun oveen, yksi ei voi mennä paikkaan, jossa kännykkä on kiinni jne. Siitä toiminta lähtee purkautumaan. Muuan teema on porvarillisen, näennäisen pseudohyvinvoinnin murskaaminen hääkohtauksessa, joka kääntyy groteskiksi täytekakun heittelyksi.Tässä on aidosti ranskalainen épater le bourgeouis aihe… tai sikäläisten intellektuellien suosima teema jo Roland Barthesista ja Michen Foucaultista lähtien, ts. porvariston hillityn charmin ikonoklastinen murskaaminen… oikeastaan Innocencen otsakkeena voisi yhtä hyvin olla Zolan J’accuse! Nimittäin syyllinen ei lopulta olekaan vain perheen vanhempi poika, vaan myös hänen apurinsa nuorempi veli ja tyttöoppilas, ja siitä edelleen isä, joka opetti pakolla ampumataitoa surmaajalle jo lapsena…. ja sitten lopulta koko koululuokka, joka raa’alla kiusaamisellaan ajoi nuoren miehen tuhon partaalle. He eivät olekaan vain uhreja, vaan itse osasyyllisiä. Syyllisyys siis laajenee kehä kehältä ja lopulta syyllisiä ovat kaikki, jotka vain katsovat sivusta eivätkä puutu asioihin. Tämä on ns. by-standers ihmisten rooli lopulta myös kaikissa sodissa. Näin teema kasvaa universaaliin laajuuteen ja sitä korostaa myös loistava idea käyttää lukuisia eri kieliä ja sijoittaa traagiset tapahtumat kansainväliseen kouluun.
Libretto on siten laadittu, että ytimekkäät repliikit tunkevat tajuntaan väkevästi ja iskevästi, mutta liioittelematta. Erittäin ratkaiseva rooli on dramaturgi Aleksi Barrièrella. Hyvin olennainen on itse näyttämökuva, pyörivä lava, joka mahdollistaa kohtausten nopeat vaihdot ja jopa simultaanisuuden. Ympärikiepppuva lava symboloi myös aikaa, tuota Zimmermannin Kugel Zeitia, josta henkilöt eivät pääse ulos. Niin, sanottakoon, että tämä on yksi hienoimpia oopperoita myös ajan filosofiasta, ajan ennustamattomuudesta ja peruuttamattomuudesta (vrt. Bergson, Jankélévitsh). Ei ole cancel- tai delete-nappia, josta voitaisiin palata onnelliseen alkutilaan. Henkilöiden kohtalo roikkuu heidän päällään wagnerilaisittain vastaansanomattomana. Näyttämöllä nähdään eri huoneita, joita erottavat ovet. Sisäänastuminen ja ulospyrkiminen saavat niinikään symboliset merkitykset. Jos tämä on teos ajasta on se myös sitä tilan (espace) suhteen. Näyttelijät esittävät roolinsa myös kehonsa kielellä. Lähellä Artaudin julmuuden teatteria.
Kaiken kaikkiaan tässä tulkinnassa musiikkidraaman kaikki osaset loksahtavat paikoilleen. Kokonaisuudesta muodostuu yhtenäinen ja syvästi vaikuttava taideteos. Jos ajatellaan musiikin välittämiä merkityksiä voi sanoa, että ne ovat indeksaalisia: musiikin merkit ovat noita indeksejä jotka perustuvat jatkuvuuteen merkin ja ilmaistavan asian välillä. Näin Saariahon musiikin merkit tartuttavat näyttämön ahdistuneet tunnetilat kuulijaan. Vaikka näyttämöllä vilahtaa toivon säde siinä, että aletaan kaikki alusta ja unohdetaan, näin ei käy musiikissa. Susanne Langer kirjoitti jo aikoinaan, että musiikki ei ole symptomaattista, oireellista, vaan symbolista ilmaisua, jos tämä nyt sanoo arvon lukijoilleni, mitään. Joka tapauksessa syyllisyyden tunne, viattomuuden särkyminen, vyöryy katsojien yli. Siksi monet ovat sanoneet, etteivät voineet lainkaan aplodeerata esityksen päätyttyä. Raja elämän ja teatterin välillä hämärtyy.
— Eero Tarasti